Päi­vä val­ke­ni synk­kä­nä, hän kan­toi taas maa­il­maa, kun­nes vaih­toi pai­noi­hin, ja hänen pään­sä tärs­kyi, mis­tä taju­aa aina unoh­ta­neen­sa. Hän valit­si vää­rin, huo­ma­si lii­an myö­hään, tie­to ei ennät­tä­nyt etusor­meen, tulok­set kato­si­vat, hän syök­säh­ti tun­te­mat­to­maan, pää­tyen sin­ne, min­ne alus­sa aikoi. “Sii­tä on kau­an kun olen koke­nut mitään täl­lais­ta”, hän ajat­te­li, ja vapi­si vilus­ta, kun hiki kui­vui. #