Lapsinäkökulma
#11291. Tiistai, 19. tammikuuta 2010 klo 15.38.24, kirjoittanut Jani. 5
Rumanväriset, ylipitkät toppatakit ovat vissiin nyt muotia tyttölasten keskuudessa. Ei siinä mitään, se on vain hassua kun on kyse lapsista. Hassua on sekin, miten se menee näin, että lapsen voi pukea melkein miten tahansa, eikä se aikuisesta (tai ainakaan minusta) vaikuta ensisijaisesti epämuodikkaalta tai myötähäpeää herättävältä. On vain hyvinpuettuja lapsia, jotka ovat vain lapsia, ja sitten on vähemmän hyvin puettuja lapsia, jotka ovat hupaisia ja herttaisia. #
Muistan kyllä itsekin pukeutuneeni lapsena joihinkin vaatteisiin, jotka nyt hävettäisivät ihan liikaa, eikä kyse ole siitä että ne olisivat olleet lastenvaatteita, tai edes senaikaista, eli nyt jo pahasti vanhentunutta muotia. Toisaalta muistan kyllä myös, että oli joitain sellaisiakin vaatteita, joiden päällepukeminen olisi hävettänyt jo silloin. Siis että lapsi voi kyllä hävetä joitain vaatteita, vaikkei aikuinen (tai ainakaan minä) lasta koskaan sillä tavalla kykenisi näkemään, siis pukeutuneena johonkin mikä herättäisi myötähäpeää. #
Onnekseni meitä ei ainakaan muistini mukaan koskaan pakotettu pukeutumaan mihinkään epämieluisiin vaatteisiin. Vaatetuksen riittävästä määrästä saattoi olla jotain erimielisyyttä, mutta en muista että koskaan olisi pitänyt panna päälle jotain itseäni hävettävää vaatetta vain siksi, että vanhempi olisi niin halunnut. Jotkut lapsethan alistetaan sellaiseenkin. #
Tai no, epämieluisiin vaatteisiin kyllä piti pukeutua, mutta ei siis hävettäviin. Ne epämieluisat vaatteet olivat juhlavaatteita. Niihin pukeutuminen oli minusta vastenmielistä. Jotenkin se koko idea, siis että pukeudutaan joihinkin äärimmäisen epämukaviin (eli kuminauhattomiin) vaatteisiin vain siksi, että oltaisiin mahdollisimman paljolti niin kuin muutkin, oli täydellisesti vastoin sitä mihin minä uskoin. #
En minulla vieläkään ole täällä kotona yhtään juhlapukua, mutta enää ajatus pukuun pukeutumisesta ei tunnu niin vastenmieliseltä. Olen päinvastoin alkanut nähdä siinä jotain hienoakin, nimittäin siinä tapauksessa, että ihmisellä on jotain mitä sinne puvun alle kätkeä. Eli jos on oikein kunnon muskelimies, niin se on minusta säväyttävää, että piilottaa sitten sen ihmiseläimen huippuunsa viritetyn kehonsa sinne käärepaperin alle. Silloin siinä ei ole kyse toisten mielistelystä, vaan harkitusta petoksesta, yliotteen hankkimisesta. #
UNICEF Televisionin vodcast ja UNICEFin YouTube-kanava seuraavat Haitin tilannetta lastensuojelunäkökulmasta. #
Aika hurja toi loppu tuossa :D Herätti vähintäänkin outoja mielikuvia.. no mutta. Minä häpesin joskus penskana vaatteitani, siinä vaiheessa, kun ymmärsin, että tahdoin kietoutua mustaan, mustaan ja vielä kerran mustaan.
Muistan ikuisesti karsean vaatetuksen jonka mamma onnistui tunkea ylleni kuudennella luokalla luokkakuvaan, ja siihen mennessä olin jo saanut vakaan toimen luokan vampyyrina, satanistina ja psykona. Tai, no, ehkä se psykon kuva vaan vahvistui siitä, että häpeillen matelin vihaa uhkuen vaaleanpunaisissa HAALAREISSA sekä vaaleanpunaisessa, kukkakirjaillussa villapaidassa luokkakuvaukseen. Voi jumaliste, herättää mussa yhäkin hapokasta tuskaa. Arvatkaa kuka ei hymyillyt siinä kuvassa? Taisin jopa harrastaa luokkakuvalle väkivaltaa kun se saatiin kotia.
Sen jälkeen äitini luovutti. Luojan kiitos :D
Jostain kumman syystä päälleni eksyi kuitenkin sen jälkeenkin kammottavia rytkyjä, joista on valitettavasti jopa valokuvatodisteita.