En usko koh­ta­loon. En usko sii­hen, että asiat on ennal­ta mää­rät­ty tapah­tu­maan tie­tyl­lä taval­la. Tapah­tu­mat kyl­lä seu­raa­vat toi­si­aan, usein näen­näi­sen kausaa­li­ses­ti, usein taas näen­näi­sen satun­nai­ses­ti. Ennus­ta­mi­nen ei enim­mäk­seen, eikä var­sin­kaan koko­nai­suut­ta tar­kas­tel­taes­sa, ole mah­dol­lis­ta. #

En usko valin­nan­va­pau­teen. En usko, että ihmi­nen voi vai­kut­taa tapah­tu­mien kul­kuun. Ihmi­nen voi kyl­lä, ja usein onkin, osa tapah­tu­mien kul­kua, ja osia hänes­tä on yleen­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa niis­sä tapah­tu­mis­sa, jois­sa hän on muka­na. “Minä” en kui­ten­kaan pää­tä, valit­se, vai­ku­ta, kos­ka “minua” näis­tä osis­ta eril­li­se­nä olen­to­na tai nii­den mie­lek­kääs­ti koot­tu­na pysy­vä­nä yhdis­tel­mä­nä ei ole, eikä osie­ni vuo­ro­vai­ku­tus tapah­tu­mis­sa täy­tä minän valin­nan­va­pau­den kri­tee­rei­tä minun kir­jois­sa­ni. #