I’d hit it
#13696. Perjantai, 6. elokuuta 2010 klo 18.47.03, kirjoittanut Jani. 6
Ihmettelen tässä, että eikö tosiaankaan ole vielä tehty autenttisesti minä-näkökulmaa esittäviä elokuvia. On kyllä olemassa koko joukko sellaisia, joissa siihen minä-näkökulmaan on ympätty kamera, ikään kuin elokuvantekijän näkökulmasta maailmaa ei voisi katsella muutoin kuin kameran silmällä. Mutta en minä sellaista halua, vaan sitä puhdasta minä-näkökulmaa jota pelitkin ovat tarjonneet jo vuosikaudet. #
Esimerkiksi Gordonin edesottamuksia on minusta varsin viihdyttävää katsella. Tunneleissa suihkiminenkin on kuin matkustaisi virtuaalisella vuoristoradalla. #
Onko sellaista kenties elokuvamaailmassa jo kokeiltu, eikä tulos ole tyydyttänyt kamerafetisistisiä ohjaajia, vai eikö tätä tosiaankaan ole vielä tultu ajatelleeksi? #
Voisi ehkä äkkiseltään kuvitella, että tämä vaatimukseni edellyttää ohjaustyöltä liiallista realismia; onhan ihmissilmä ihmiselle kameraa läheisempi näkölaite. Asia on kuitenkin tietyssä mielessä juuri päinvastoin. #
Esimerkiksi juoksijan mukanaan kantamalla kameralla kuvattu juokseminenhan näyttää ihan vammaiselta: valkokangas tai televisioruutu pysyy paikallaan, ja kuvan näkymä pomppii mielipuolisesti ylös, alas ja sivuille. Sen sijaan näköaisti siloittelee silmän kantajan näkymän hyvinkin siedettäväksi --- mietipä vain, oletko koskaan saanut pahoinvointia juostessasi. (Kestävyyden kesken loppumisesta johtuvaa pahoinvointia ei tässä oteta lukuun.) Juoksemisen voisi siis esittää valkokankaalla hyvinkin pehmeästi, eikä silti olisi kyse realismissa joustamisesta. #
Ihmissilmän psykologia siis tukisi tässä tyylilajissa ohjaajan työtä, koska molempien pyrkimys on sama: esittää maailma ihmismielen käsitettävänä jatkumona (David Lynchia ei tässä oteta lukuun). Eikä tällaista elokuvaa ainakaan pilkattaisi sen kuvaamisessa (muka) käytetyn kameran epärealistisuudesta. #
Silmänäkökulmassa pitäytyminen ei siis vaadi sen suurempaa realismia. Silmää kantava hahmo voi minun puolestani elää vaikka lähitulevaisuuden laboratoriossa ja kantaa niskassaan H.E.V.-pukua. #
juu tälläset tekis varmasti kauppansa. :) luulisin että filmintekijät ovat liian keskittyneet siihen että filmissä pitää olla päähenkilö joka näkyy ruudulla ja johon katsojan on helpompi samastua kuin henkilöön josta ei näe mitään muuta kuin sen mitä se henkilö näkee. lienee haastavaa kertoa monisäikeistä tarinaa esim vähän ristiriitaisesta sankarista pelkästään tekojen perusteella näkemättä naamaa ja sen kertomaa kieltä. ja monet saattavat ajatella että pysyköön se kuvakulma peleissä joissa se toimii, sen tuominen valkokankaalle saattaisi flopata pahasti. ne eivät ajattele kuluttajaa joka etsii erilaisia kokemuksia ja on kyllästynyt ikäänkuin kolmantena persoonana tarkkailevaan kamerakulmaan. ensimmäisessä persoonassa uskoisi elokuvakokemuksenkin olevan intensiivisempi ja katsoja pääsisi täysin sisälle päähenkilöön mikä pesee kolme-deen mennen tullen. koska jos juoni ei kanna niin “tarkkailu”-leffoja ei jaksa katsoa. O.o
Edit: Fiksasin kursiivin. -Jani