Minä
#15962. Maanantai, 8. marraskuuta 2010 klo 17.05.38, kirjoittanut Jani. 0
Tänään tein psykologille selkoa minäkäsityksistäni ja kohtalonkysymyksistä. Hahmottelemani kuva muodostui suunnilleen tällaiseksi. #
On “minä”, joka on irrallaan kaikesta mitä minulle tapahtuu. “Minä” ei myöskään ole yksikään rooleista, joita hetkellisesti otan ylleni toimiessani käytännössä. Tämä irrallis-“minä”, johon identifioidun selvästi vahvimmin ja siis myös vahvemmin kuin mihinkään hetkellisistä aktiivisista rooleistani, kokee maailman kertakaikkisen turhana, mekanistisena järjestelmänä johon “kukaan” (eli yksikään irrallis-“minän” kaltainen olento) ei pysty vaikuttamaan, vaan jossa kaikki tapahtuu vääjäämättömästi niin kuin kellokoneistossa. Irrallis-“minä” ei siis koe saavansa aikaan mitään, mitä hetkelliset aktiiviset rooliminät tekevät, sillä kaikki sellainen tapahtuu ainoastaan geenien ja oppimiskertymän yhteisvaikutuksesta, niin kuin liikkuvat biljardipallot törmätessään panevat toisia biljardipalloja liikkumaan. #
Impotenssistaan huolimatta “minä” kykenee tuntemaan syyllisyyden kaltaisia tunteita, jotka ovat loogisesti ristiriidassa sen kanssa, ettei “minällä” ole mahdollisuuksia vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Lisäksi “minä” ei halua pelkästään vaikuttaa tapahtumien kulkuun, vaan se haluaa tehdä sen ainutlaatuisella tavalla. Se haluaa toisin sanoen ilmaista yksilöllisyyttään maailmassa, jossa sillä ei ole keinoja ilmaista itseään, ja jossa kaikki olemassa olevatkin ilmaisun muodot ovat vain entisen toistoa eli epäainutkertaisia. Siksi olemassaolon kokeminen on yhtä kuin masennus. #
“Minää” ei aina ole ollut olemassa. Olen omaksunut sen tietyssä vaiheessa elämääni, ja luullakseni tämä vaihe tuli suhteellisen myöhään. Olen päätellyt, että esimerkiksi monilla koulutovereillani on ollut jotain omaa “minuani” vastaavaa jo ala-asteella. Päättely on helppoa, jos tietää millaista “minättömän” elämä on: kuilu sen ja ilmeisesti yleisesti normaalina pidetyn “minällisen” elämän välillä on valtava ja se näkyy myös ulospäin. #
Juuri huoli omasta poikkeavuudestani sai minut omaksumaan “minän”. Itse asiassa aikomuksenani oli vain kokeilla sitä (kyllä, tein sen juuri näin tietoisesti), mutten enää kykenekään palaamaan “minättömyyteen”. “Minän” mukanaan tuoman perspektiivin takia se olisi tahallista silmien sulkemista, mikä on minusta eettisesti väärin. #