Minul­ta­han ei itse­ku­ria puu­tu, pait­si sil­lä yhdel­lä alu­eel­la, jol­la sii­tä oli­si hyö­tyä: olen jo vuo­si­kausia hyl­jek­si­nyt aja­tus­te­ni kont­rol­loin­tia. Kont­rol­loin­ti on kyl­lä vää­rä sana, pikem­min­kin pitäi­si taas ope­tel­la tyh­jen­tä­mään mie­li. Se ei suin­kaan tar­koi­ta aja­tus­ten tor­ju­mis­ta eikä aktii­vis­ta toi­min­taa nii­den nujer­ta­mi­sek­si vaan sitä, ettei herää­viin aja­tuk­siin taker­ru­ta eikä nii­tä ruo­ki­ta mil­lään taval­la. #

Vähi­tel­len sitä huo­maa, ettei­vät mie­les­tä kum­pua­vat aja­tus­ra­ken­nel­mat ole min­kään arvoi­sia ver­rat­tu­na todel­li­suu­den ole­mas­sao­le­mi­seen. Aja­tuk­set ovat fik­tio­ta, tot­ta on vain tämä het­ki ja se mitä on tuol­la ulko­na. #

Mie­li on lasil­li­nen same­aa vet­tä. Anta­mal­la vedes­sä ole­van epä­puh­tau­den ker­ros­tua hil­jal­leen lasin poh­jal­le jää pääl­lim­mäi­sek­si ker­ros kir­kas­ta vet­tä. Se on puh­das mie­li, jon­ka voi­ma on lähes raja­ton. #

Mut­ta vain lähes. #