Näin taas unia ala-astea­jois­ta. Näis­tä täl­lai­sis­ta herät­tyä­ni jär­ky­tyn aina mel­kein kuo­li­aak­si kun tajuan, miten kau­an sii­tä on, ja miten sil­ti yhä­kin näen näi­tä unia, joi­den tapah­tu­mat ovat muis­tis­sa­ni pal­jon elä­väm­piä kuin… oikeas­taan mikään sen jäl­keen tapah­tu­nut. Näen jos­kus unia ensim­mäi­ses­tä kou­lu­päi­väs­tä­kin. Havain­nol­lis­tan­pa käp­py­räl­lä: #

 #

Vasem­mal­la ensim­mäi­se­nä ole­va A merk­kaa ala-astet­ta, sitä seu­raa­va Y ylä­as­tet­ta, L lukio­ta ja toi­nen A armei­jaa. Kuvaa­jan mer­ki­tyk­sen sisäis­tä­mi­sen taus­ta­musii­kik­si suo­sit­te­len jotain hyvin mur­heel­li­sek­si teke­vää. Mur­heel­lis­ta sii­nä on se, että lap­suu­den pää­tyt­tyä minul­la ei ole enää ollut ver­tais­ryh­mää, jon­ka kans­sa oli­sin voi­nut hank­kia mer­ki­tyk­sel­li­siä muis­ti­ku­via. Kyse ei ole ollut tar­jok­kai­den puut­tees­ta vaan sii­tä, etten kyke­ne kel­puut­ta­maan aikui­sia ihmi­siä täl­lai­sek­si ryh­mäk­si. #

Armei­ja oli poik­keus, siel­lä se pako­tet­tiin kur­kus­ta alas. Sik­si se saa jää­dä­kin vii­mei­sek­si. #