Eili­nen airoo­pi­nen oli sen ver­ran rank­ka, että väsyt­ti vie­lä tänä­kin aamu­na. Jak­soin sil­ti läh­teä salil­le, ja kyl­lä taas kan­nat­ti, kun kaik­ki ärsyyn­ty­nei­syys oli sen jäl­keen jäl­leen pois­pyy­hit­ty. Huo­mi­nen onkin sit­ten väli­päi­vä. Kun­toi­len ehkä vähän lii­kaa vaa­ti­mat­to­maan kapa­si­teet­tii­ni näh­den, mut­tei sen ole minus­ta niin väliä niin kau­an kuin vie­lä pys­tyy saa­vut­ta­maan tuon jäl­ki­kä­tei­sen hyvän olon. #

Näin yöl­lä pai­na­jais­ta. Olin mum­mi­las­sa ja mum­mi haa­hui­li taval­li­seen tapaan­sa elä­män ja kuo­le­man välil­lä, mut­ta täl­lä ker­taa se tun­tui taval­li­ses­ta poi­ke­ten rea­lis­ti­sen kar­mi­val­ta, kun se yleen­sä näis­sä unis­sa on vain ihan luon­nol­li­nen asia. Taik­ka mis­tä­pä minä tie­dän mikä reak­tio täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa oli­si rea­lis­ti­nen, en ole kos­kaan näh­nyt haa­mu­ja muu­ta kuin näis­sä mum­miu­nis­sa. #

Olin joka tapauk­ses­sa unes­sa peril­lä sii­tä, että olen ihan sekai­sin kun näen täl­lai­sia näky­jä, ja menin ehdot­ta­maan ukil­le, että pitäi­si soit­taa pii­paa-auto. Ukki­kin oli monis­tu­nut vis­siin vii­dek­si tai kuu­dek­si, jois­ta minun piti val­ka­ta. Sit­ten kun aloin soit­ta­maan 112:een, hämään­nyin het­kek­si sii­tä, että puhe­li­mes­sa oli pika­näp­päin nume­rol­le 122, mut­tei 112:lle. #