Vaih­doin toi­sen asiak­kaan kans­sa muu­ta­man sanan robot­ti-imu­ris­ta. #

Se on sivu­men­nen sanoen aika jän­nä minus­ta, että se herät­tää sym­pa­ti­aa aina­kin minus­sa. Se Room­ba siis, siel­lä lat­tial­la hää­räil­les­sään. Ihan koneus­kon­toi­sek­si minus­ta ei ole, mut­ta sen sijaan kyke­nen näkö­jään tosi­aan tun­te­maan yleen­sä bio­lo­gi­sil­le eläi­mil­le varat­tu­ja tun­tei­ta jo tuol­lais­ta suh­teel­li­sen yksin­ker­tais­ta kyber­neet­tis­tä eliö­tä koh­taan. Eikä robot­ti-imu­ri nyt toi­saal­ta lop­pu­jen lopuk­si niin kovin pal­jon poik­kea yksin­ker­tai­sim­mis­ta hyön­tei­sis­tä. (Eni­ten ehkä sii­nä, että luon­no­ne­läi­mil­lä on elä­mäs­sään useam­pia eri vai­hei­ta.) #

Saa­pa näh­dä alka­vat­ko koneet saa­da yhteis­kun­nan tasol­la osak­seen myö­tä­tun­toa ennem­min kuin kas­vit. Voi olla, ihmi­sen ja koneen ase­mat myö­tä­tun­non koki­ja­na ja vas­taa­not­ta­ja­na ehti­vät nekin kään­tyä päin­vas­tai­sik­si ennen kuin kas­ve­ja ale­taan sää­liä. #