On ollut huo­non itse­tun­non päi­vä. Tun­tuu ettei minus­ta ole mihin­kään kun olen niin vial­li­nen. Ei se mil­lään lail­la mis­sään teke­mi­sis­sä ole näky­nyt, siis etten ole epä­on­nis­tu­nut mis­sään, vaan muu­ten vain syyt­tä­vä ääni sanoo, että mitä sitä tur­haan mitään yrit­tä­mään­kään, ei sii­tä kum­min­kaan mitään tule. Eikä sekään lii­ty oikeas­taan mihin­kään mitä teen, enem­män juu­ri näi­hin sosi­aa­li­suut­ta vaa­ti­viin asioi­hin joi­ta en, juu­ri sik­si, kos­ka. #

Ja sit­ten masen­nus­ta. Joh­tu­nee pit­käl­ti sii­tä, että täl­lä het­kel­lä minul­la on aikaa, ja kun en ole koko ajan menos­sa tai tulos­sa, ehdin tie­tys­ti taas näh­dä sen miten asiat ovat. Vii­kon­lo­pun tapah­tu­mat tie­tys­ti säh­köis­ti­vät oloa het­kek­si, mut­ta sii­tä­kin on palat­tu enti­seen har­mau­teen nopeam­min kuin kes­ki­mää­räi­ses­tä julk­kis­ko­hus­ta. Sen jos min­kä pitäi­si lan­nis­taa ter­ro­ris­mi­haa­vei­ta elät­te­le­vän, jos täl­lä vähän­kään on hajua ajan vir­ras­ta: kaik­ki uppo­aa tähän yhteen ja samaan, mikään ei kos­kaan muu­tu, niin suur­ta tuhoa ei voi saa­da aikaan ettei­kö hir­viö sen nie­lai­si­si, sulat­tai­si ja jät­täi­si jo koh­ta taak­seen. #