Jotain hämä­rää on taas pää­ko­pas­sa­ni liik­keel­lä. Mie­tin vir­tu­aa­lis­ta itse­mur­haa, kai­ken tuhoa­mis­ta, en vain vir­tu­aa­li­sen, tapet­tu­ja lap­sia, dra­maat­ti­sia tra­ge­dioi­ta, mas­sii­vi­sia mur­he­näy­tel­miä, huvin vuok­si. #

Voi­sin kir­joit­taa tähän jon­kin teo­reet­ti­sen jutun, joka selit­täi­si tätä, mut­tei täl­lai­sel­la mie­lel­lä voi olla mis­tään sel­lai­seen riit­tä­väs­ti (itse)varma. #

Minun pitäi­si, kak­sin­ker­tai­nen à pro­pos, miet­tiä asioi­ta kah­del­ta kan­til­ta. Mut­ta juu­ri sii­nä ongel­ma onkin, en kes­tä sitä ettei maa­il­ma ole joko-tai vaan sekä-että. Se tekee lii­ak­si kipe­ää. Minä olen joko-tai. #

Olen epä­on­nis­tu­nut, enkä pys­ty koke­maan sitä onnis­tu­mi­se­na, kos­ka en ole oma epä­on­nis­tu­mi­se­ni vaan jon­kun muun, jonkin muun. #

(Tämä ei ole jää­hy­väis­vies­ti. Mut­ta sen vir­tu­aa­li­tes­ta­ment­ti­ni voi­sin kyl­lä jo pik­ku hil­jaa teh­dä.) #