Kamp­pai­lin taas ylös­nouse­muk­sen kans­sa aamul­la. Kuten aina, yri­tin taas kek­siä syi­tä läh­teä liik­keel­le, mut­ta kokei­lin sitä täl­lä ker­taa tie­tys­tä näkö­kul­mas­ta: kuvit­te­lin sisäi­sen “lap­se­ni” kon­kreet­ti­ses­ti sisäl­lä­ni ole­vak­si hah­mok­si ja koe­tin tie­dus­tel­la sil­tä mah­dol­li­sim­man lem­peäs­ti ja kai­ken sal­li­vas­ti (“aikui­se­na”), oli­si­ko yhtään mitään mikä sai­si sen halua­maan liik­keel­le­läh­töä. #

Tein ehdo­tuk­sia: “haluai­sit­ko sitä-ja-sitä”, “haluai­sit­ko tätä-taik­ka-tätä”. Kuun­te­lin vas­tauk­sia, jois­ta enin osa oli: “en enem­män kuin haluai­sin vain jää­dä tähän pei­ton alle”. Ehdo­tuk­se­ni oli­vat kai­ken­lais­ta lai­das­ta lai­taan, enim­mäk­seen sel­lais­ta mitä kuvit­te­li­sin pie­nen pojan saat­ta­van halu­ta.  #

Löy­sin kak­si asi­aa jois­ta huo­ma­sin pik­kui­sen innos­tu­van enem­män kuin mis­tään muis­ta ehdo­tuk­sis­ta­ni: tie­to­ko­neet ja lätyt. Jäl­kim­mäis­tä itsel­le­ni välit­tö­mäs­ti lupaa­mal­la oli­sin pääs­syt ylös heti. En luvan­nut, mut­ta kehuin kui­ten­kin itseä­ni oikein vuo­laas­ti sii­tä, että olin kek­si­nyt jotain, mis­tä pidän. #

Sil­ti­kin tämä on niin kovin vai­kea tilan­ne: että lap­si­mi­nä ei ker­ta kaik­ki­aan osaa halu­ta mitään muu­ta kuin tuo­ta yhtä asi­aa, ja sekin on sel­lai­nen, että jou­dun sen itsel­tä­ni kiel­tä­mään, kos­ka se ei ole ter­vey­del­le hyväk­si. Eikä sen sal­li­mi­ses­ta­kaan oli­si apua uusien halua­mi­sen koh­tei­den löy­tä­mi­ses­sä; minä­hän kokei­lin sitä vuo­si­kau­det, enkä näkö­jään sil­ti vie­lä­kään osaa halu­ta mitään muu­ta. #

Ei siis ole kyse sii­tä, etten­kö uskal­tai­si halu­ta asioi­ta, tai että aras­te­li­sin nii­den esiin tuo­mis­ta. Ehdo­tuk­se­ni oli­vat tosi­aan ihan mitä tahan­sa, ja kyke­nen sal­li­maan itsel­le­ni min­kä tahan­sa halua­mi­sen (tai aina­kaan en osaa kuvi­tel­la mitään mitä en sal­li­si itse­ni halua­van). Saan vain tois­tu­vas­ti vas­tauk­sek­si: “en halua, haluan vain jää­dä tähän makaa­maan”. #