Kuten tun­net­tua, minä lii­kun tääl­lä yleen­sä pol­ku­pyö­räl­lä. Sano­taan­pa, että läh­tö­ti­lan­ne on täl­lai­nen. (Skaa­laan nämä kuvat poik­keuk­sel­li­ses­ti 1920 pik­se­liä leveik­si. Hajot­kaa kää­piö­näyt­tö­jen­ne reso­luu­tioi­hin.) #

 #

Nyt­hän ihmi­sen näkö­kent­tä ei ole valo­ku­van muo­toi­nen. Rajaan kuvaa niin että se vas­taa kuva­suh­teil­taan suun­nil­leen näky­mää kal­lo­ni sisäl­tä. #

 #

Oikeas­ti­han näkö­kent­tä ei kui­ten­kaan ole noin­kaan hyvä, vaan se muis­tut­taa pikem­min­kin len­to­mat­kus­ta­jan pimen­nys­naa­ma­ria. #

 #

Ja sit­ten kun minul­la sat­tuu ole­maan mel­ko jyl­hä kät­kä­tin, se näyt­tää vie­lä­pä täl­tä: #

 #

Sit­ten­hän tuo näky­vä­kin alue tosia­sias­sa fei­dau­tuu niin että vain se, mihin kat­se on koh­dis­tu­nee­na, on tark­kaa. Ole­te­taan­pa että yri­tän täs­sä tii­rail­la tuo­ta suo­raan edes­sä­ni ole­vaa hen­ki­löä. #

 #

Minun sil­mil­lä­ni­hän ei tii­rail­la yhtään mitään ilman sil­mä­la­se­ja. Teh­dään kui­ten­kin sel­lai­nen opti(misti)nen olet­ta­ma, että olen pes­syt lasi­ni juu­ri ennen läh­töä. #

 #

Ole­te­taan nyt sit­ten lisäk­si, ettei sää oli­si­kaan niin har­maa kuin kuvan­ot­to­het­kel­lä, vaan oli­si kir­kas kevät­päi­vä ja aurin­ko pais­tai­si täy­del­tä teräl­tä, sil­lä olen­han jät­tä­nyt aurin­ko­la­si­ni kotiin. #

 #

Nyt kun sit­ten minä olen sini­sil­mäi­nen, jou­dun siris­tä­mään sil­miä­ni suo­dat­taak­se­ni edes osan nii­tä ärsyt­tä­vän kirk­kaan valon haja­sä­teis­tä pois. #

 #

Siris­tä­mi­nen­kään ei kui­ten­kaan tehoa sata­pro­sent­ti­ses­ti, ja valon lisäk­si sil­miä­ni ärsyt­tää tuu­li. Niin­pä sil­mät alka­vat vuo­taa vet­tä. Vesi aiheut­taa näkö­ken­täs­sä vää­ris­ty­miä ja kai­ken­lais­ta kimal­le-efek­tiä. #

 #

Lopul­ta sil­mien ärty­mys äityy niin pahak­si, että jou­dun sul­ke­maan toi­sen sil­mä­ni sitä hel­pot­taak­se­ni. (Kään­nän pää­tä­ni jot­ta koh­dis­tus säi­lyy.) #

 #

Olen­ko mai­nin­nut, että vihaan tuu­hei­ta sil­mä­rip­siä­ni? #

 #