Tapah­tui­pa erää­nä päi­vä­nä niin, että Janin mie­li tuli koko maa­il­man mie­lek­si. Välit­tö­mäs­ti ihmi­set tajusi­vat, että elä­mä on hyö­dy­tön­tä ja elä­mi­sen jat­ka­mi­nen täy­sin jär­je­tön­tä. #

Niin­pä hyväs­sä yhtei­sym­mär­ryk­ses­sä kerät­tiin vii­saim­mat mie­let yhden katon alle päät­tä­mään, mikä oli­si kaik­kein paras kei­no kai­ken lopet­ta­mi­sek­si mah­dol­li­sim­man nopeas­ti, tehok­kaas­ti ja kivut­to­mas­ti. Rat­kai­suun pääs­tiin var­sin pian, sil­lä oli­han var­sin ilmeis­tä, että mikään ei voit­tai­si gil­jo­tii­nia. #

Heti tämän jäl­keen ryh­dyt­tiin töi­hin gil­jo­tii­nien raken­ta­mi­sek­si, eikä mitään muu­ta enää juu­ri­kaan val­mis­tet­tu, pois­lu­kien elin­tar­vik­kei­den kal­tai­set, vii­meis­ten päi­vien aika­na viih­ty­mi­sen kan­nal­ta vält­tä­mät­tö­mik­si kat­so­tut tuot­teet. Iäni­kui­nen auro­jen mie­koik­si ja miek­ko­jen auroik­si edes­ta­kai­sin tako­mi­nen lop­pui vih­doin, kun sekä mie­kat että aurat taot­tiin gil­jo­tii­nin­te­rik­si. #

Pian oli jokai­sel­le, vähän­kin suu­rem­mal­le paik­ka­kun­nal­le pys­ty­tet­ty vähin­tään yksi, uusi ja hie­no gil­jo­tii­ni. Ihmi­set jär­jes­tyi­vät nii­den lähei­syy­teen jonot­ta­maan, mut­ta kaik­ki tapah­tui hyväs­sä hen­ges­sä ja tun­nel­ma oli oikein lep­poi­sa, sil­lä kaik­kien miel­tä keven­si nyt tie­toi­suus sii­tä, että kaik­ki kur­juus oli­si pian lopul­li­ses­ti ohi. Ensim­mäi­se­nä teloi­tet­ta­vik­si arvot­tu­ja kadeh­dit­tiin hie­man, mut­ta hei­dän­kin puo­les­taan oltiin kui­ten­kin ensi­si­jai­ses­ti onnel­li­sia ja kaik­ki hur­ra­si­vat, kun he nousi­vat laval­le. Kun terä puto­si ensim­mäi­sen ker­ran, kaik­kial­la puh­jet­tiin suo­sio­no­soi­tuk­siin ja ilon kyy­ne­lei­tä­kin vuo­da­tet­tiin. #

Sit­ten mie­len­kiin­to tapah­tu­maa koh­taan vähi­tel­len laan­tui ja siir­ryt­tiin odot­te­le­maan omaa vuo­roa. Kos­ka kaik­ki oli jär­jes­tet­ty äärim­mäi­sen tehok­kaak­si, jo kah­des­sa päi­väs­sä oltiin sii­nä pis­tees­sä, että jäl­jel­lä oli enää kak­si ihmis­tä. Toi­nen heis­tä tar­jou­tui jää­mään vii­mei­sek­si, mut­ta toi­nen ei otta­nut mois­ta kuu­le­viin kor­viin­sa, vaan vaa­ti ehdot­to­mas­ti tove­ri­aan käy­mään lait­tee­seen ensin ja vapaut­ti hänet näin vie­lä ennen itse­ään. #

Vas­ta täs­sä vai­hees­sa vii­mei­sek­si jää­neel­le todel­la val­ke­ni, mil­lais­ta oli olla ainut ihmi­nen maa­il­mas­sa; koke­mus oli hänel­le sen ver­ran voi­ma­kas, että hän päät­ti pin­nis­tel­lä vie­lä het­ki­sen, mais­tel­lak­seen tuo­ta tun­net­ta vie­lä vähän aikaa. Hän kävi pie­nel­lä käve­ly­len­kil­lä ja kat­se­li ihmis­kun­nan jäl­keen­sä jät­tä­miä raken­nuk­sia, konei­ta, tei­tä, puis­to­ja ja myös luon­toa. Sit­ten hänet het­ki sit­ten val­lan­nut har­hai­nen tun­ne kai­ken tämän eris­kum­mal­li­suu­des­ta ja koros­tu­nees­ta mer­kit­tä­vyy­des­tä alkoi vähi­tel­len väis­tyä ja hän pala­si takai­sin gil­jo­tii­nin luok­se. #

Hän otti lau­kai­si­men käteen­sä ja kävi makuul­leen lait­tee­seen. Vie­lä yhdes­ti hän nuuh­kai­si tämän maa­il­man ilmaa ja pudot­ti sit­ten terän. #