Kävin oikeus­a­pu­toi­mis­tos­sa. Lop­pu­jen lopuk­si sain aika vähän uut­ta tie­toa, mut­ta se vähä, mitä sain, oli kyl­lä ihan arvo­kas­ta: esi­mer­kik­si vink­ke­jä asia­na­ja­jis­ta ja se, että täs­sä vai­hees­sa asian kans­sa on tur­ha hosua, eli, että asia­na­ja­jaa ei kan­na­ta ruve­ta hom­maa­maan vie­lä täs­sä vai­hees­sa kun koko hom­ma on vie­lä “ihan raa­ki­le” (hyvä sana, raa­ki­le). Poi­min siel­lä ilmas­ta sen vai­ku­tel­man, että olin oikeus­a­pu­toi­mis­ton asiak­kaak­si hie­man outo lin­tu; siel­lä var­maan enim­mäk­seen tule­vat kysee­seen ihan muut kuin oma­ni kal­tai­set, vah­vas­ti peri­aat­teel­li­set ongel­mat, ja var­maan suu­rin osa asiak­kais­ta ei ole kal­tai­sia­ni tava­ra­ju­nia, joi­den suun­taa ei noin vain muu­te­ta. #

Saa­ma­ni pal­ve­lu oli tek­ni­sen puo­len (vas­taan­ot­to, varal­li­suu­den sel­vit­tä­mi­nen) osal­ta ystä­väl­lis­tä, asia­puo­len osal­ta hiu­kan jäy­hää, mut­ta toki koh­te­lias­ta ja ehdot­to­man asial­lis­ta. #

Sii­tä läh­tien, kun yli­tin itse­ni vii­me viikolla(ko se oli?) tuon ajan varat­tua­ni, olen, kuten taval­lis­ta, ollut ihan saa­ta­nan ahdis­tu­nut sii­tä ja vas­taa­vas­ti siel­tä pois pääs­tyä­ni olin, kuten taval­lis­ta, hel­pot­tu­nut kuin oli­sin juu­ri saa­nut vapau­tuk­sen kuo­le­man­tuo­mios­ta. Nyt olo on taas sel­lai­nen, että vaik­ka nyt tapah­tui­si mitä, niin ihan sama; olen palan­nut sodas­ta kotiin ja on aika siit­tää lap­sia ja teh­dä muut­kin kou­ris­tuk­sen­omai­set, vii­mei­set liik­keet ennen kuo­le­maa. Toi­sin sanoen se olo, jos­sa käsit­tääk­se­ni tyy­pil­li­nen suo­ma­lai­nen reak­tio on, että pitää vetää pää täy­teen. #