Oli­pa ker­ran hii­ri, joka ele­li tyy­ty­väi­se­nä sai­ra­se­läk­keel­lään Jyväs­met­sän lai­dal­la. Erää­nä päi­vä juma­la - tuo ikiai­kai­nen, ove­la omni­po­tent­ti - päät­ti ryh­tyä kiusaa­maan hiir­tä. Juma­la sanoi: “Ei ole hyvä hii­ren olla yksi­nään. Teh­kääm­me hänel­le kump­pa­ni, jot­tei hänen tar­vit­si­si nyh­jä­tä tuol­la ves­sas­sa niin pal­jon.” Sit­ten juma­la sanoi näin: “Olen­pas minä höl­mö, minä­hän unoh­din, että minä olen tääl­lä aivan yksi­nä­ni, joten kenel­le­käs minä oikein luu­len täs­sä puhu­va­ni? No, on sen­tään hyvä, ettei kukaan ole salaa nau­hoit­ta­mas­sa näi­tä minun kohel­luk­sia­ni.” #

Niin­pä juma­la odot­ti iltaan, kun­nes hii­ri oli vai­pu­nut syvään uneen, ja rupe­si hänen nuk­kues­saan irrot­ta­maan hänel­tä kyl­ki­luu­ta. Teh­tä­vä osoit­tau­tui kui­ten­kin enna­koi­tua vai­keam­mak­si, ja juma­lan tuli suo­ras­taan hiki sii­nä tem­poes­sa. Hän sanoi: “Heh-heh, mah­taa tämä aamul­la tun­tua tuon eluk­ka­rie­vun kyl­jes­sä. Parem­pi kui­ten­kin lait­taa hänet näke­mään vähän kahe­lei­ta unia, ettei herää kes­ken toi­men­pi­teen. Tämä ääneen puhu­mi­nen­kin oli­si ehkä syy­tä lopet­taa. Ei sik­si, että hii­ri tähän heräi­si, mut­ta pane­vat minut vie­lä Asgår­din sul­je­tul­le osas­tol­le.” #

Mut­ta vaik­ka juma­la kuin­ka ronk­ki, vään­si tai naker­si, ei hii­ren vasen, alim­mai­nen kyl­ki­luu otta­nut irro­tak­seen. Juma­la sanoi: “No johan on per­ke­le.” Sii­tä hän sai idean, jol­lai­sen saa­mi­sen mer­kik­si täl­lai­sis­sa sar­ja­ku­vis­sa hah­mon pään ylä­puo­lel­le syt­tyy heh­ku­lamp­pu, jota ei ole edes kyt­ket­ty verk­ko­vir­taan: juma­la otti ja soit­ti kave­ril­leen, van­hal­le vih­ta­housul­le, jos­ko tämä tuli­si avuk­si hänen pää­hän­pis­ton­sa toteut­ta­mi­ses­sa. Mut­ta Ugus ei ollut koto­na. Sil­loin juma­la sui­vaan­tui koko tou­huun ja päät­ti läh­teä hel­vet­tiin pai­kan pääl­tä, ennen kuin hii­ri heräi­si. #

Aamul­la hii­ri herä­si sii­hen, kun hänen kyl­keen­sä sat­tui. Kovas­ti hiir­tä ihme­tyt­ti, että mis­tä tuo noin yhtäk­kiä kipey­tyi, mut­ta epäi­li, että se joh­tui var­maan­kin vain edel­li­sen poh­joi­sen­reis­sun aiheut­ta­man vii­kon tauon jäl­keen lii­an yhtäk­ki­ses­ti taas jat­ku­nees­ta kun­toi­lu­har­ras­tuk­ses­ta. #

Hii­ri koet­ti olla piit­taa­mat­ta koko vai­vas­ta, mut­ta seu­raa­van kun­toi­lu­ker­ran jäl­kei­se­nä ilta­na hän ei mei­nan­nut saa­da unta, kun asen­nos­ta riip­puen hen­git­tä­mi­nen­kin tun­tui kivul­loi­sel­ta, hau­kot­te­le­mi­ses­ta puhu­mat­ta­kaan. Hii­ri voi­vot­te­li tilaan­sa sur­kea­na: “voi­voi­voi­voi­voi”, mut­ta tajusi sit­ten, ettei kukaan oikeas­ti voi­vot­te­le sil­lä taval­la ja se oli­si ihan lii­an kor­nia tapah­tu­vak­si jopa lyhyes­sä huu­mo­ri­no­vel­lis­sa. Onnek­si tämä oli kui­ten­kin sar­ja­ku­vaa. #

Sit­ten hii­ri soit­ti äiti-hii­rel­le, joka oli hii­ri­ter­vey­den­hoi­toa­lal­la. Äiti-hii­ri sanoi: “Sil­loin kun minä olin sinun ikäi­se­si, niin minul­la oli kym­me­nen vuot­ta juu­ri sama vai­va. Sit­ten minä kävin pöl­lön luo­na, ja pöl­lön otta­mis­sa rönt­gen­kat­se­ku­vis­sa näkyi val­ta­va ilma­kupla suo­lis­tos­sa. Niin, että ehkä sinul­la­kin on ilma­kupla suo­lis­tos­sa.” Hii­ri ei sano­nut mitään, mut­ta ajat­te­li, että ensin­nä­kään hänen suo­len­sa eivät kul­ke­neet kyl­ki­lui­den kaut­ta, ja toi­sek­seen, että aina­han nii­tä ilma­kuplia on suo­lis­tos­sa, mut­ta eivät ne siel­lä kos­kaan kau­aa pysy. #

Tus­kan yltyes­sä hii­ri päät­ti läh­teä käy­mään naa­pu­rin­sa, Mus­te­la Viso­nin luo­na, jos­ko täl­lä oli­si hyviä neu­vo­ja antaa. Hänel­le. Mut­ta Viso­nin nimi­kyl­tin ala­puo­lel­la, oves­sa oli nah­kai­nen lap­pu, johon oli verel­tä näyt­tä­väl­lä tökö­til­lä tuher­ret­tu ala-aste­lai­sen jut­tu­vih­kos­ta ole­vil­ta näyt­tä­vin kir­jai­min: “Menin kar­hun luok­se kysy­mään neu­voa sel­kä­vai­voi­hin.” Hiir­tä tämä huvit­ti, sil­lä hän tie­si, että kar­hul­la oli tapa­na rat­kais­ta kaik­ki ongel­mat tai­ka­juo­mal­la, jon­ka jäl­ki­seu­rauk­set ovat hir­veät. Hän syök­syi sil­tä istu­mal­ta (hii­rel­lä oli tapa­na lukea oveen nau­la­tut nah­ka­la­put istual­taan) kotiin­sa ja näpyt­ti pie­nen humo­ris­ti­sen jutun täs­tä Inter­ne­tiin. #

Se oli vir­he, sil­lä seu­raa­va­na päi­vä­nä hii­ren ovel­le kol­ku­tet­tiin. Siel­lä sei­soi ryh­dik­kää­nä kons­taa­pe­li kis­sa Miu­ku­lai­nen, joka sanoi: “Minä olen kons­taa­pe­li kis­sa Miu­ku­lai­nen, joka täs­sä ryh­dik­kää­nä sei­son. Nyt on jut­tu sil­lä lail­la, että sinä olet kir­joi­tel­lut Inter­net­tiin jut­tu­ja tuos­ta naa­pu­rin Mus­te­las­ta, ja Mus­te­la on teh­nyt sinus­ta riko­sil­moi­tuk­sen. Niin, että verk­ko­tun­nus­lain nojal­la oli­si parem­pi, jos otat nuo jut­tusi siel­tä pois, tai muu­ten.” Hiir­tä tämä var­sin suu­res­ti kum­mas­tut­ti, mut­ta min­käs sitä hii­ri tekee, jos ker­ran kis­sa käs­kee. Totel­ta­va­han se oli. #

Hiir­tä vitut­ti kuin pien­tä eläin­tä. Vii­mei­sis­sä epä­toi­von kou­ris­tuk­sis­saan hii­ri lähet­ti ilmoi­tuk­sen pai­kal­li­seen ilmais­ja­ke­luun, Suur-Jyväs­met­sän leh­teen, mut­ta kun sii­hen ei tun­nin kulues­sa ollut vas­tat­tu, hii­ri päät­ti, että nyt saa tämä kur­jis­te­lu lop­pua. Hän päät­ti men­nä naa­pu­rin Mus­te­lan puheil­le, sil­lä hän tie­si, että jos Mus­te­lal­le riit­tä­väs­ti vit­tui­li­si, sil­lä saat­tai­si saa­da sopi­van lop­pu­tu­lok­sen aikaan. #

Jäl­kim­mäi­nen osa löy­tyy Jää­dy­ke­pii­ri­kun­nas­ta. #