Kun kyl­jen kipey­ty­mi­sen takia jou­duin lopul­ta pitä­mään kun­toi­lus­ta tau­koa ja pääl­le päät­teek­si menin vie­lä sin­ne poh­joi­seen äidin ruu­il­le, lihoin pari kiloa. Sama se sil­le, mut­ta nyt kun kyl­ki oli­si kun­nos­sa, on muu­ten vain niin vetä­mä­tön olo, ettei sen kun­toi­lun jat­ka­mi­ses­ta mei­naa tul­la mitään. Voi se kyl­lä joh­tua vuo­de­na­jas­ta­kin: sii­nä, mis­sä sitä tal­vel­la tie­si, että ulkoa sai rai­tis­ta, kyl­mää ilmaa par­vek­keen ovea raot­ta­mal­la, näin kesäi­sin siel­tä saa kor­kein­taan sitä tupa­kan­sa­vua. #

Mie­le­ni suh­teen minul­la tun­tui­si ole­van kak­si sel­keäs­ti toi­sis­taan poik­kea­vaa tilaa. On tila, jos­sa tun­nen kipua, ja tila, jos­sa en tun­ne juu­ri mitään. Tämä tur­tu­nei­suu­den tun­ne on ollut val­lal­la jok­seen­kin saman ajan, tuol­ta kesän alus­ta läh­tien. Se on toi­saal­ta ihan hyvä, sil­lä kipu­ti­la on pal­jon ras­kaam­pi ja lamaut­ta­vam­pi, mut­ta toi­saal­ta sekin voi osal­taan vai­kut­taa tähän, saman ajan val­lal­la ollee­seen vetä­mät­tö­myy­teen: mitään ei hyö­dy­tä teh­dä, kun tie­tää, että mikään ei sii­tä muu­tu mie­les­sä, sen tilas­sa. #