Linja-autot
#1432. Maanantai, 15. elokuuta 2005 klo 12.15.22, kirjoittanut Jani. 12
Linja-autot siirtyivät talviaikatauluun, ja sisälle lukittu möllikin pääsee nyt taas kaukaisiin marketeihin kääntelemään tavaroita. Tai pääsisi, jos haluaisi, jos ei jo olisi käynyt niissä miljoona kertaa niin, että osaa jo ulkoa jokaisen tavaran paikan. #
Mielihyvän kuoltua minä juoksen henkisesti kieli vyön alla päivisin, pakoon tietoisuutta siitä. Mutta illalla, kun suljen silmäni, en tietenkään enää pääse sitä pakoon, etten haluaa enää mitään eikä mikään ole enää aikoihin tuottanut minulle iloa. Siitä olisi ehkä hyvä kirjoittaa, mutta toisaalta mikään ei tapa keskustelua yhtä tehokkaasti kuin “millään ei ole mitään merkitystä ja minä haluaisin vain kuolla”. #
No mitäs me sitten luetaan, kus sää et enää välitä mistää mitää?
Eipä silti - tiedän mitä tarkoitat tuolla tunteella. Ei kai sitä tietäis olevansa elossa, ellei ahdistaisi usein ja pitkäjänteisesti paljon.
Ei pelkoa, sillä kirjoittamisen minä varmaan lopetan vasta viimeisenä ennen hengittämistä. Tekisi kuitenkin mieli kirjoittaa tästäkin - on alusta asti tehnyt - mutta kun en vaan tähän päivään mennessä ole onnistunut sitä pukemaan sanoiksi tuota tässäkin tekstissä viimeisenä olevaa lausetta lukuunottamatta.
Toisinaan ärsyttää, ettei pysty, kun se olisi se kaikista tärkein asia, minkä ihminen voi ilmaista, mutta kun ei vaan osaa. Silloin tympäsee se, että tyytyy toiseksi parhaaseen eli kirjoittamaan kaikesta muusta.
Kuulostaa ehkä typerältä, mutta olisiko mahdollista kirjoittaa tuosta asiasta ihan sillä viisiin kuin se asia ulos tulee, miettimättä osaamista? Kuten olen ennenkin joka puolella sanonut, se sisäinen sensori pitäisi laittaa lukkojen taakse. Siitä ei yleensä ole mitään apua. Se pitäisi laittaa lukkojen taakse ja päästää sieltä ulos vain erittäin tarkkaan valvotuissa olosuhteissa.
…mutta eikö oo outoa, että kirkassilmäisenä lapsukaisena sitä tuntui pahalta, kun tuntui pahalta: kun kiusattiin koulussa, kun putosi päälleen pyörävajan katolta tai tiesi, että kohta se kuraattori soittaa kotiin ja kertoo äitille sen mitä en itse uskaltanut. Ja nyt. Nyt tuntuu pahalta ei mikään. Tai vastaava. Huh. Ei edes osaa sanoa.
Onneksi tosiaan valveilla ollessaan voi oivasti keksiä kaikkea kivaa pakokeinoa tosta vaihtelevalla menestyksellä.
Mutta illalla, kun suljen silmäni, en tietenkään enää pääse sitä pakoon, etten haluaa enää mitään eikä mikään ole enää aikoihin tuottanut minulle iloa.
En minäkään tavarasta iloani saa, tavara tuottaa aina työtä ja vaivaa. Ihmisistä saan iloa. Esimerkiksi sinusta.
Kaikki kieltävät äitejä ryhtymästä marttyyreiksi, jotka asettavat muiden perheenjäsenten edun omansa edelle. Mutta kun välillä tilanteet sitä välttämättä vaativat, niin silloin on kätevää kehittää kyky iloita toisen ilosta. Kokeilepa!
-prinsiipin perusteella:
- sinun on lupa iloita siitä, että olet monessa käänteessä auttanut minua ja sitä kautta saanut minut iloiseksi.
- sinun on lupa iloita siitä, että tarjoat meille vakikävijöillesi ajattelemisen aihetta. Se saa meidät virkistymään ja tuo siten meille iloa.
- sinun on lupa iloita siitä, että pystyt kerran toisensa jälkeen nostamaan esiin niin kiinnostavia teemoja, että kommenttilaatikossa kuhisee.
Sinulla siis on merkittävä asema tässä yhteisössä + laumoittain ystäviä kautta maan. Sellaisesta voi olla paitsi ylpeä, myös iloinen!
kirsti: En tiedä, oletko huomannut, mutta minulla ei tunnu olevan minkäänlaista sisäistä sensoria, mitä tänne blogiin kirjoitteluun tulee. Se on ihan tietoinen valinta ja itse asiassa johtuu juuri siitä, että ajattelin alkujani, että kunhan rajoitan itseni kahlitsemisen ihan minimiin, niin kyllä sanat aikanaan löytyvät sille, mitä sisällä on.
Vaan eivät ole vieläkään löytyneet.
Vika ei näin ollen ollut liian kovassa itsesensuurissa vaan kyse on ehkä jossain niin syvällä olevista asioista, ettei niiden syntyessä minulla ole vielä sanoja ollutkaan.
Toisaalta taas voi ajatella, että kaikki se, mitä tänne kirjoitan, on sanoja siitä, mitä sisälläni on, mutta ne ovat aivan liian kaukaisia, liian vertauskuvallisia, jotta voisin tarttua niihin ja tehdä niille jotain.
Esimerkiksi se, että sanon, että maailma on paha paikka, on heijastumaa sisäisestä maailmastani, ja lukitsee senkin pahaksi, koska ulkoinen maailma on paha paikka, enkä sitä voi muuttaa. Puhumattakaan siitä, että muuttuisiko sisäinen maailmani, vaikka ulkoinen maailma muuttuisikin paremmaksi - siitäkäänhän ei ole mitään takeita.
Jani, tuliko toi ilontuottamisprinsiippi sulle kokonaisena? Taisin taas sijoitella niitä kursivointihakasiani huolimattomasti. Voisitko korjata luettavaan muotoon? Kiitos
V.: Minua surettaa sekin, ettei minulla nyt, aikuisenakaan, ole mitään muuta keinoa yrittää auttaa lasta, joka sanoo, että on paha mieli, kuin yrittää onkia sanallisia kuvauksia sille mielelle. En yksinkertaisesti tiedä, kuinka paha mieli menisi pois, tai osaa antaa neuvoja, kuinka sen voisi kestää, kun en sitä kestä itsekään.
Äiti: Kommenttisi (joka ainakin minulle näkyy ihan ok) oli äärimmäisen moniulotteinen sikäli, että se toteutti itsessään sen, mitä se samanaikaisesti myös kuvasi: asetuttuasi osaani tunsit tarvetta parantaa oloani, ja teit sen, eli annoit jotakin itsestäsi minulle, kuten äiti lapselle. Tunsin sen hyvin selvästi ja hymyilin.
Se toimii, mutta minä oikeastaan tiesinkin sen. Minä pelkään sitä, että olen tässä mielialan kohottamisessa riippuvainen juuri tässä tapahtuneen kaltaisesta ja siihen kykenevistä ja halukkaista ihmisistä, kuten sinusta. Minun pitäisi kyetä siihen itse: jos ei edes kohottamaan mielialaani niin edes kestämään se paha mieli.
Sen pahan mielen kestämisen keinon minä haluan paitsi löytää, myös löytämisen dokumentoida.
tavallaan se sensori kuitenkin on äänessä, koska jokin sinulle sanoo, ettet ole vielä onnistunut. Mutta seurailen tilannetta ja pidättäydyn toistaiseksi pidemmälle menevistä johtopäätöksistä.
Piti kommentoida tähän jo tuon Janin kirjoituksen perusteella, mutta kun luin kommentit kaikki, huomasin että on oikeastaan pakko kirjoittaa, V. pisti minut hymyilemään rutkasti. (Itse vihaan kouluja)
Linja-autoista on tullut minulle pakopaikka itsestäni, silloin harvoin kun käytän linja-autoja. Taustahäly ja liikkuva ympäristö sekoittaa tai häiritsee riittävästi päätäni jolloin en pysty keskittymään itseni ahdistamiseen. Linja-autoissa voin hyvin lähes poikkeuksetta juuri koska en pysty keskittymään voimaan huonosti.
Kuraattori: Itse asiassa en ainakaan tiedostaen tullut ajatelleeksikaan kirjoitusta väsätessäni tuota, mutta sama pätee minuunkin: linja-automatkat ovat rauhoittavia. Harmittaa, että säätivät täällä Jkl:ssä aikakortin (30 päivää) huomattavasti matkakorttia (40 matkaa) kalliimmaksi, niin ettei voi harrastaa niissä rentoutusmatkailua.