Tuli aamu ja tuli ilta
#1491. Lauantai, 3. syyskuuta 2005 klo 11.06.49, kirjoittanut Jani. 2
Jos en eläisi jokaista päivää tasan samalla tavalla kuin eilistä, minulla ei olisi mitään. Vaikka minulla ei ole mitään syytä mennä nukkumaan ja vielä vähemmän syitä nousta aamulla ylös, niin voin ainakin takertua siihen, että näin minä teen, joka joka ilta, joka aamu, samalla lailla päivästä toiseen, viikosta toiseen. #
Mieluummin en tietenkään tekisi. #
Mieluummin en olisi. #
Olen nyt vajonnut tähän tilaan viimeisten viikkojen aikana. En ole nähnyt selväjuonisia uniakaan samana aikana, mutta on mahdotonta sanoa, onko jompikumpi näistä asioista toisen syy ja toinen sen seuraus, vai kietoutuvatko ne toisiinsa syiden ja seurausten kudelmana, josta niitä on mahdotonta erottaa. #
Myös vuodenaika, iltojen pimeneminen on otettava huomioon. On syksy, niin kuin oli syksy silloin, kun tämä tilani varmaankin katsottaisiin alkaneeksi, jos joku tekisi minusta elämänkertaa virallisten asiakirjojen perusteella. #
Eräänä aamuna silloin vuosia sitten minä en vain enää kyennyt. En ollut kyennyt nukkumaan, en heräämään enää pitkiin aikoihin, mutta silloin minä en enää kyennyt menemään kouluun enkä tekemään mitään muutakaan. #
Sain ajan psykiatrilta, ja ajallani sain lääkkeitä, kahden viikon sairasloman ja lupauksen terapiasta. Kaksi viikkoa meni, ja sairaslomaani jatkettiin, koska en edelleenkään kyennyt. #
Kun terapia alkoi, kirjoitin terapeutille kirjeen, jotta saisin sanotuksi kaiken, minkä katsoin tärkeäksi - asioita, kuten väkivaltaiset fantasiat, joita minulla oli jatkuvasti, ja joiden normaaliutta epäilin. Terapiani loppui siihen, sillä terapeutti ja psykiatri tulivat siihen tulokseen, että terapia tällaisessa tilanteessa vain pahentaisi oloani. #
Jälkikäteen äiti on sanonut ajattelevansa, että se on varmasti ollut minulle kova isku, mutta minusta se tuntui silloin vain itsestäänselvältä, että näin tämä tulisi menemään: ei minua kukaan voisi auttaa. Ei mikään terapia voisi parantaa eikä yksikään ihminen kykenisi ottamaan vastaan kaikkea sitä, mitä sisältäni löytyy. #
Seuraavalla tapaamisella (jossa Riittakin oli mukana, koska oli huolissaan siitä, etten saa apua) psykiatrille lopultakin kävi ilmeiseksi se, että olin katkeamispisteessä. Sain hänen ehdotuksestaan, mutta omasta tahdostani, lähetteen psykiatrisen sairaalan avo-osastolle, jonne sitten sinä pimeänä syystalvi-iltana matkustin junassa. #
En vaan tajua, millä järjenjuoksulla olisit pärjännyt tuossa tilanteessa ilman terapiaa, apua.
Sen kyllä tiedän, että niukkuutta jaetaan ja annetaan hyvien elämien valua hukkaan, kun oikeanlaista apua ei anneta ajoissa tarpeeksi.