Ereh­dyin täs­sä erää­nä ilta­na, lysäh­det­tyä­ni taas ker­ran hor­tei­seen tilaa­ni soh­val­le, kään­tä­mään tele­vi­sios­ta esiin Euros­por­tin Fight Clu­bin, joka näyt­tää K-1-seka­kamp­pai­lu­la­jiot­te­lui­ta (mixed mar­tial arts figh­ting). #

Ihas­tuin! #

Aikai­sem­min minä vaih­doin kana­vaa aina inhon val­las­sa sii­nä vai­hees­sa, kun siel­tä alkoi tul­la nyrk­kei­lyä, ja tätä pelk­kien ham­mas­suo­jien tur­vin teh­tä­vää lyön­ti- ja pot­ku­tou­hua minä pidin kai­kis­ta urhei­lu­la­jeis­ta alhai­sim­pa­na. Sii­nä olin­kin oikeas­sa, ettei täs­sä ole kyse urhei­lus­ta. Täs­sä on kyse jos­tain ihan muus­ta! #

En oikein osaa selit­tää sitä, mut­ta kun kat­se­lin But­ter­bea­nin otte­le­van jotain isoa, mus­taa mus­ke­li­mies­tä vas­taan jak­sa­mat­ta vaih­taa kana­vaa, huo­ma­sin tym­pään­ty­vä­ni sii­tä, ettei­vät kum­man­kaan iskut oikein tun­tu­neet löy­tä­vän peril­le. Huo­ma­sin halua­va­ni näh­dä osu­mia, jom­man kum­man otte­li­jan naa­maan uppoa­via nyrk­ke­jä. Huo­ma­sin himoit­se­va­ni ver­ta. #

Kun otte­lu päät­tyi pis­te­las­kuun, ei veren­ja­no­ni ollut tyy­dyt­ty­nyt, ja niin­pä minun oli kat­sot­ta­va seu­raa­va­kin otte­lu. Sitä kat­sel­les­sa­ni se tapah­tui: toi­sen otte­li­jan väis­tö­liik­keet pet­ti­vät ja vas­tus­ta­jan nyrk­ki mäjäh­ti hänen pää­hän­sä. #

Miten her­kul­lis­ta! Uudes­taan! Lisää! #

Kun toi­nen otte­li­ja vajo­si kan­vee­siin, huo­ma­sin myös kovas­ti yrit­tä­vä­ni seli­tel­lä itsel­le­ni sitä, että pidän täs­tä, sil­lä eihän se nyt voi olla oikein, hyi hyi minua. Eihän tämä täl­lai­nen voi olla urhei­lua. Yri­tin miet­tiä, että ehkä sit­ten, jos oli­si mah­dol­lis­ta otel­la ilman, että sii­nä teh­täi­siin toi­sel­le ruu­mil­lis­ta vahin­koa, voi­sin hyväk­syä tämän. Sit­ten tajusin, että sii­nä vai­hees­sa koko laji muut­tui­si yhden­te­ke­väk­si, sil­lä mikään ei erot­tai­si sitä jal­ka­pal­los­ta, jää­kie­kos­ta tai mis­tään muus­ta­kaan sym­bo­li­seen vas­tus­ta­jan päi­hit­tä­mi­seen perus­tu­vas­ta lajis­ta. Saat­tai­sin ehkä hyväk­syä sen kat­so­mi­se­ni, kuten hyväk­syn jal­ka­pal­lon tai min­kä tahan­sa muun sym­bo­li­sen lajin kat­so­mi­se­ni, mut­ta se ei enää oli­si­kaan tämä laji. Vaik­ka en enää pahek­sui­si­kaan itseä­ni tämän kat­so­mi­sen vuok­si, tus­kin edes jak­sai­sin kat­soa tätä, jos täs­sä ei pyrit­täi­si vahin­goit­ta­maan vas­tus­ta­jaa. #

Huo­ma­sin pitä­vä­ni täs­tä juu­ri sii­tä syys­tä, että täs­sä pyri­tään vahin­goit­ta­maan vas­tus­ta­jaa! #

Muis­tin, kuin­ka nuo­ri­her­ra S. ker­ran tääl­lä vie­rail­les­saan sat­tu­mal­ta löy­si tele­vi­sios­ta Euros­por­tin ja jäi kat­so­maan nyrk­kei­lyä, ja kuin­ka hänen reak­tioi­taan luet­tua­ni koin tar­vet­ta selit­tää, että nämä mie­het, jot­ka täs­sä yrit­tä­vät osua toi­siin­sa, ovat urhei­li­joi­ta, eli he eivät yri­tä lyö­dä toi­si­aan sik­si, että oli­si­vat toi­sil­leen vihai­sia, vaan, että he nou­dat­ta­vat sään­tö­jä: aloit­ta­vat tois­ten­sa lyö­mi­sen vas­ta, kun erä alkaa, ja kun erä päät­tyy, he lopet­ta­vat sen. #

Nyt ajat­te­lin, että se on kyl­lä tot­ta: he teke­vät sään­tö­jen puit­teis­sa sen, min­kä teke­vät, mut­ta sil­ti­kään tämä ei ole urhei­lua, sil­lä minul­le urhei­lu on nime­no­maan jotain, jos­sa vas­tus­ta­jan kon­kreet­ti­nen lyö­mi­nen on koko­naan naa­mio­tu sym­bo­li­sen toi­min­nan taak­se. Täs­sä sitä naa­mioin­tia ei ole teh­ty. Täs­sä sään­tö­jen ainoa tar­koi­tus on vähen­tää kamp­pai­li­joi­den mah­dol­li­suuk­sia vahin­goit­taa toi­si­aan ker­ral­la kovin vaka­vas­ti ja estää hei­tä tap­pa­mas­ta toi­si­aan, mut­ta itse ‘kamp­pai­lun’ akti ja sen tar­koi­tus on täs­sä aitoa: tar­koi­tus on lyö­dä vas­tus­ta­ja lyö­mäl­lä vas­tus­ta­jaa. #

Selos­ta­ja mai­nit­si useam­man ker­ran hal­vek­su­vaan sävyyn juu­ri jal­ka­pal­loon esi­merk­ki­nä lajis­ta, joka on täyn­nä aggres­sii­vi­suut­ta ja epä­ur­hei­li­ja­mais­ta käy­tös­tä, kun taas täs­sä lajis­sa, jon­ka idea on yksin­ker­tai­ses­ti lyö­dä vas­tus­ta­jaa ja yrit­tää tyr­mä­tä tämä, kil­pai­li­jat käyt­täy­ty­vät toi­si­aan koh­taan äärim­mäi­sen kun­nioit­ta­vas­ti: alus­sa toi­vo­te­taan onnea, tau­ko­jen aika­na eri­lai­sin elein osoi­te­taan ystä­väl­li­syyt­tä ja lopus­sa molem­mat onnit­te­le­vat toi­si­aan, vaik­ka - tai ehkä juu­ri sik­si, että - kiis­ta­ton voit­ta­ja onkin saa­tu sel­vil­le. #

Oival­sin, että niin­hän se tie­tys­ti onkin: jal­ka­pal­lo tai muu sym­bo­li­nen tais­te­lu ei kai­kes­ta mah­dol­li­ses­ta inten­sii­vi­syy­des­tään huo­li­mat­ta­kaan kyke­ne lop­pu­jen lopuk­si tyy­dyt­tä­mään nii­tä vais­to­ja, jot­ka näi­tä pele­jä var­ten on lajin lah­jak­kuuk­sis­ta esiin kai­vet­tu ja joi­ta on ruo­kit­tu, hel­lit­ty ja vaa­lit­tu kai­kin mah­dol­li­sin kei­noin, jot­ta ne tuot­tai­si­vat ken­täl­lä sen tulok­sen, jota lajis­sa kamp­pai­li­jal­ta, eli urhei­li­jal­ta tai hänen jouk­ku­eel­taan odo­te­taan: että vas­tus­ta­ja on lyö­tä­vä. #