Ilman miestä
#1697. Perjantai, 18. marraskuuta 2005 klo 20.07.55, kirjoittanut Jani. 23
Minusta maailmassa on semmoinen inhottava epäsuhta. Se on se, etteivät naiset oikeasti tarvitse miehiä. Minusta on aina tuntunut siltä, ja tuossa Näkymättömän tytön jutussa se vain ikään kuin sai ensimmäistä kertaa sanallisen ilmaisun jonkun naisen toimesta ilman mitään katkeraa tai vihaista tunnetta, jollaisten vallassa sellaista nyt tietysti kyllä on aina tasaisin väliajoin kuullut huudeltavan tai nähnyt kirjoitetun. #
Epäsuhtaiseksi tilanteen tekee se, että minusta kuitenkin miehet ilmiselvästi tarvivat naisia. Eivät aivan kaikki, mutta minusta kuitenkin selvästi useammat miehet tarvitsevat naisia kuin naiset miehiä. Monet minun mielestäni miestä tarvitsemattomat naiset eivät kuitenkaan jostain syystä ole ilman miestä, vaan monet niistäkin naisista, jotka ovat miehen kanssa, ovat sitä ikään kuin jonkinlaisen tavan vuoksi. Siis vähän samalla lailla kuin suomalaiset kuuluvat kirkkoon: eivät siitä monetkaan oikeasti saa irti mitään, päin vastoin, maksavat vain turhasta, mutta ei nyt vaan kuitenkaan raaskita erotakaan siitä, kun kaikki muutkin siihen kuuluvat. Ja kun omat vanhemmatkin kuuluivat. Ja isovanhemmat. Ja isoisovanhemmat. Ja isoisoiso… #
Suomessa ei kuitenkaan onneksi ole minusta ihan sellaista naisten “pakko saada mies” -kulttuuria, jollaisen puolesta varsinkin amerikkalaiset niin sanotut romanttiset komediat ja tietysti myös Kinkkuelämän tapaiset oksettavat sarjat todistelevat. Tekisi mieleni sanoa, että se on amerikkalaista kulttuuria, mutten kuitenkaan siitä puolesta sikäläistä kulttuuria tiedä muuta kuin tuon, mitä nuo fiktiiviset kuvaukset antavat ymmärtää, ja siitä tuskin kannattaa vetää minkäänlaisia vakavia johtopäätöksiä. Mutta itse asiassa niissäkin tarinoissa minä olen näkevinäni vain naisia, jotka ovat miehentarpeessaan niin epätoivoisia juuri siksi, että se miehentarve tosiasiassa onkin täysin keinotekoinen ilmiö, jonkinlainen kulttuurillinen ehdollistuma. Sen takia ne naiset eivät koskaan voi löytää etsimäänsä; eivät siksi, ettäkö se heidän vastakappaleensa piiloilisi jossain tai sitä ei kerta kaikkiaan olisi olemassakaan, vaan siksi, että he etsivät avainta, vaikka heillä itsellään ei olisi ensimmäistäkään lukkoa. #
Minkähänlaiseen tilanteeseen johtaisi se, että tämä yhtäkkiä valkenisi kaikille naisille? Siis jos eläisimme rinnakkaistodellisuudessa, jossa olisi mahdollista se, että loputkin suomalaiset nimikristityt yhtäkkiä käsittäisivät evankelis-luterilaisen kirkon turhuuden, ja jättäisivät sen, jolloin myös kaikki maailman naiset yhtäkkiä käsittäisivät, etteivät tosiasiassa tarvitse miehiä? #
Puhun tässä ehkä hämäävän epämääräisin käsittein, kun puhun tarvitsemisesta. En tarkoita seksiä, erilaisia miesten ja naisten töitä tai niin päin pois, vaan jotain syvempää. Jotain sellaista, mitä ilman ainakaan minä en kykene kuvittelemaan itseäni elämään loppuelämääni. Tai ainakaan en kykene kuvittelemaan eläväni sitä onnellisena, kokonaisena. #
Koska jostain syystä aina, kun missä tahansa päin nettiä sukupuolen ja sukupuolten väliset erot nostaa korostetusti esille, tunnutaan takertuvan siihen, että “no en minä ainakaan, vaikka olen sukupuolta X” niin, että näitä sukupuoliasioita vakituisesti käsittelevät tahot ovat jo ryhtyneet varustamaan juttunsa varoituksella siitä, että sukupuolesta puhuttaessa ei tarkoiteta kirjaimellisesti joka ikistä kyseisen sukupuolen edustajaa, tunsin minäkin tarvetta tehdä tätä kirjoittaessani niin, jottei siihen tartuttaisi. Mutta enpäs tee. Siinähän tarttukaa, hah! #
“…hah! …ah! …h!”, vastasi Blogoslavian perjantai-illan tyhjyyden kaiku. #
Merkitsisiköhän “kaikki maailman naiset yhtäkkiä käsittäisivät, etteivät tosiasiassa tarvitse miehiä” samaa kuin se, että kaikki maailman naiset yhtäkkiä käsittäisivät, ettei mies ole heidän menestyksensä mittari? Tai ettei miestä ainakaan tarvitse, tai ehkei edes kannata ajatella ollenkaan oman onnistuneisuuden osoittimena?
“Pakko saada mies”-kulttuuri ja siihen kuuluvat hahmot, jotka eivät koskaan voi löytää etsimäänsä, tuntuvat liittyvän samaan asiaan: kyse ei ole kyvyttömyydestä löytää ihmistä, jonka kanssa tulisi toimeen, vaan epävrmuudesta, että josko sitä kuitenkin voisi toisaalla menestyä vielä paremmin. Että tämäkö nyt on merkittävintä ja arvostetuinta, mitä tulen saamaan aikaan? Tulee mieleen mies, joka vaihtaa jatkuvasti työpaikkaa.
Tuohan voisi olla hyvä oivallus.