Tapah­tui kau­an sit­ten… #

Näkö­jään en vie­lä­kään kyke­ne enkä halua muis­tel­la vuo­sien takai­sia tun­te­muk­sia­ni, mut­ta pys­tyin (pyyn­nös­tä) kir­joit­ta­maan täl­lai­sen klii­ni­seh­kön, jota­kuin­kin kohe­ren­tin selos­tuk­sen tapah­tu­mien kulus­ta niil­tä ajoil­ta sil­tä osin, kuin ne muis­tan. Jos­tain­han sitä on aloi­tet­ta­va. #

Kun masen­nuk­se­ni pahe­ni, kävin psy­kiat­ril­la ja sain lääk­keet ja ker­ta­viik­koi­sen tera­pian. Kir­joi­tin tera­peu­til­le kir­jeen, jos­sa selos­tin sil­lä het­kel­lä pahim­mik­si koke­ma­ni ongel­mat, ja lue­tu­tin sen hänel­le, kos­ka pel­kä­sin, etten sai­si asioi­ta ulos kui­ten­kaan, jos ne oli­si pitä­nyt sanoa ääneen. #

Se tera­pia lop­pui sii­hen. Tera­peut­ti sanoi jutel­leen­sa psy­kiat­rin kans­sa ja että he oli­vat toden­neet, ettei tuos­ta tera­pias­ta oli­si minul­le mitään apua täs­sä vai­hees­sa. Olin sen joh­dos­ta mel­ko vakuut­tu­nut, ettei minua mikään voi aut­taa, ja tein sen myös psy­kiat­ril­le sel­väk­si seu­raa­val­la käyn­nil­lä. Sii­nä vai­hees­sa hän ehdot­ti sai­raa­la­hoi­toa, ja minä suos­tuin suo­raan. En välit­tä­nyt (enkä kyl­lä tien­nyt­kään) mitään mis­tään eri osas­tois­ta, mut­ta psy­kiat­ri ker­toi pitä­vän­sä eräs­tä avo-osas­toa minul­le juu­ri sopi­va­na, ja niin­pä sain sit­ten lähet­teen sin­ne. #

Menin sit­ten sin­ne osas­tol­le, jos­sa sain (aluk­si) oman huo­neen ja seu­raa­va­na päi­vä­nä oma­hoi­ta­jan, joka opas­ti minut kädes­tä pitäen osas­ton kuvioi­hin. Alus­sa oli muu­ta­mia pakol­li­sia kuvioi­ta, eli lähin­nä käyn­tiä veri­ko­kees­sa, lää­kä­rin (psy­kiat­rin), sosi­aa­li­tan­tan ja myö­hem­min psy­ko­lo­gin luo­na ja EEG:ssä. Nii­den ohel­la mitään var­si­nais­ta, pakol­lis­ta ohjel­maa ei sit­ten ollut­kaan. Osas­tol­la oli kir­jas­to, ja toi­saal­la sai­raa­las­sa kun­to­sa­li ja joku käsi­työ­jut­tu­kin jos­sain. Minua ei kiin­nos­ta­nut mikään, lähin­nä vain se kir­jas­to. #

Niin no oli­han siel­lä peri­aat­tees­sa sem­moi­nen aamu­ryh­mä eli kokoon­tu­mi­nen aulaan aamu­pa­lan jäl­keen. Siel­lä jaet­tiin tiet­ty­jä arkias­ka­rei­ta (tis­ki­ko­neen tyh­jen­nys­tä, kuk­kien kas­te­lua ja sen sel­lais­ta) osas­ton asu­keil­le. Minä lint­sa­sin niis­tä­kin par­haa­ni mukaan, kos­ka pel­kä­sin kaik­kea enkä jak­sa­nut mitään. Ei siel­lä ketään pako­tet­tu mihin­kään, eikä minua oltai­si pakot­ta­maan pys­tyt­ty­kään. #

Osas­ton avoi­muus mer­kit­si sitä, että sen ulko-ovi oli auki ja siel­tä sai siis käy­dä ulko­na päi­vä­sai­kaan ihan mie­len­sä mukaan (tie­tys­ti näi­den sovit­tu­jen ohjel­mien ulko­puo­lel­la). Toi­si­naan vii­kon­lop­pui­sin pää­si lomal­le eli kotiin. #

Kaik­kein tär­kein ohjel­ma minul­le oli kes­kus­te­lu­tun­ti oma­hoi­ta­jan kans­sa. Nii­tä hän jär­jes­ti minul­le aina sil­loin, kun hän oli töis­sä. Se oli se, jos­ta se todel­li­nen apu minul­le siel­lä tuli. En tie­dä, onko niin usko­mi­nen luon­nol­li­nen osa jokais­ta hoi­to­suh­det­ta, mut­ta minä koin ole­va­ni onne­kas omas­ta oma­hoi­ta­jas­ta­ni; minus­ta hän oli paras, kau­nein ja iha­nin kai­kis­ta. Ja on edel­leen. #

Sai­raa­laan men­nes­sä­ni olin mel­ko pahas­sa jamas­sa ja pel­kä­sin sil­ti, että minua luul­tai­siin ter­veek­si ja että minut sen takia hei­tet­täi­siin siel­tä heti ulos. Niin ei kui­ten­kaan tapah­tu­nut, eikä minua kotiu­tet­tu ennen kuin olin itse sii­hen val­mis, muis­taak­se­ni noin kak­si kuu­kaut­ta sin­ne tulo­ni jäl­keen. #

Muis­tan minä pal­jon muu­ta­kin siel­tä, pal­jon yksi­tyis­koh­tia. Eivät ne oikein sopi­neet tähän. Nii­den mutus­te­le­mi­nen tun­tuu sil­tä kuin lipoi­si kie­lel­lä irron­neen ham­paan jät­tä­mää koloa. Pien­tä kipua, joka on samal­la kut­kut­ta­van kihel­möi­vää. #