Avo-osastolla
#1982. Torstai, 23. helmikuuta 2006 klo 20.51.48, kirjoittanut Jani. 11
Tapahtui kauan sitten… #
Näköjään en vieläkään kykene enkä halua muistella vuosien takaisia tuntemuksiani, mutta pystyin (pyynnöstä) kirjoittamaan tällaisen kliinisehkön, jotakuinkin koherentin selostuksen tapahtumien kulusta niiltä ajoilta siltä osin, kuin ne muistan. Jostainhan sitä on aloitettava. #
Kun masennukseni paheni, kävin psykiatrilla ja sain lääkkeet ja kertaviikkoisen terapian. Kirjoitin terapeutille kirjeen, jossa selostin sillä hetkellä pahimmiksi kokemani ongelmat, ja luetutin sen hänelle, koska pelkäsin, etten saisi asioita ulos kuitenkaan, jos ne olisi pitänyt sanoa ääneen. #
Se terapia loppui siihen. Terapeutti sanoi jutelleensa psykiatrin kanssa ja että he olivat todenneet, ettei tuosta terapiasta olisi minulle mitään apua tässä vaiheessa. Olin sen johdosta melko vakuuttunut, ettei minua mikään voi auttaa, ja tein sen myös psykiatrille selväksi seuraavalla käynnillä. Siinä vaiheessa hän ehdotti sairaalahoitoa, ja minä suostuin suoraan. En välittänyt (enkä kyllä tiennytkään) mitään mistään eri osastoista, mutta psykiatri kertoi pitävänsä erästä avo-osastoa minulle juuri sopivana, ja niinpä sain sitten lähetteen sinne. #
Menin sitten sinne osastolle, jossa sain (aluksi) oman huoneen ja seuraavana päivänä omahoitajan, joka opasti minut kädestä pitäen osaston kuvioihin. Alussa oli muutamia pakollisia kuvioita, eli lähinnä käyntiä verikokeessa, lääkärin (psykiatrin), sosiaalitantan ja myöhemmin psykologin luona ja EEG:ssä. Niiden ohella mitään varsinaista, pakollista ohjelmaa ei sitten ollutkaan. Osastolla oli kirjasto, ja toisaalla sairaalassa kuntosali ja joku käsityöjuttukin jossain. Minua ei kiinnostanut mikään, lähinnä vain se kirjasto. #
Niin no olihan siellä periaatteessa semmoinen aamuryhmä eli kokoontuminen aulaan aamupalan jälkeen. Siellä jaettiin tiettyjä arkiaskareita (tiskikoneen tyhjennystä, kukkien kastelua ja sen sellaista) osaston asukeille. Minä lintsasin niistäkin parhaani mukaan, koska pelkäsin kaikkea enkä jaksanut mitään. Ei siellä ketään pakotettu mihinkään, eikä minua oltaisi pakottamaan pystyttykään. #
Osaston avoimuus merkitsi sitä, että sen ulko-ovi oli auki ja sieltä sai siis käydä ulkona päiväsaikaan ihan mielensä mukaan (tietysti näiden sovittujen ohjelmien ulkopuolella). Toisinaan viikonloppuisin pääsi lomalle eli kotiin. #
Kaikkein tärkein ohjelma minulle oli keskustelutunti omahoitajan kanssa. Niitä hän järjesti minulle aina silloin, kun hän oli töissä. Se oli se, josta se todellinen apu minulle siellä tuli. En tiedä, onko niin uskominen luonnollinen osa jokaista hoitosuhdetta, mutta minä koin olevani onnekas omasta omahoitajastani; minusta hän oli paras, kaunein ja ihanin kaikista. Ja on edelleen. #
Sairaalaan mennessäni olin melko pahassa jamassa ja pelkäsin silti, että minua luultaisiin terveeksi ja että minut sen takia heitettäisiin sieltä heti ulos. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä minua kotiutettu ennen kuin olin itse siihen valmis, muistaakseni noin kaksi kuukautta sinne tuloni jälkeen. #
Muistan minä paljon muutakin sieltä, paljon yksityiskohtia. Eivät ne oikein sopineet tähän. Niiden mutusteleminen tuntuu siltä kuin lipoisi kielellä irronneen hampaan jättämää koloa. Pientä kipua, joka on samalla kutkuttavan kihelmöivää. #
Minun on aina ollut vaikea ymmärtää tiskikoneen täytön terapeuttista vaikutusta. Olin kerran erään oppilaani HOJKS-palaverissa kuntoutuskodissa, jossa hän asui. Odottelin siinä asukkaiden yhteisessä oleskelutilassa ja näin sivusilmällä sinihuppuisia nuoria miehiä kantamassa innottomasti astioita keittiöön. Yhdessä kuntoutuskoteja käsitelleessä väitöskirjassakin puhuttiin asukkien keittiöpalvelun merkityksestä.
Ja minä senkun ihmettelin. Suurtalouden keittiöapulaisena toimiminen ei tuntunut tarjoavan näkemilleni nuorille miehille valtavasti onnistumisen iloa. Viiden porkkanakilon raastaminen ei liioin suoraan tuntunut valmentavan heitä itsenäiseen asumiseen, enemmän olisi ollut hyötyä yhden ihmisen aterian valmistamisen harjoittelusta, ajattelin.
Tässä sinunkin kirjoituksessasi huomioni siksi kiinnittyi tuohon tiskikoneen täyttöön ja kukkien kasteluun. Että sairaalassakin! Miksihän?
Oikeasti on olemassa sellainen avo-hoidossa käytetty hoitomuoto, kuin “teollisuusterapia”. Itse kun olin vain sairaala-apulainen, en voinut käsittää mitä tekoa terapia sanalla oli sen kanssa, että potilaat pakkasivat esim. cocktailtikkuja tsiljoonan tikun laatikoista pieniin kymmenen kappaleen pusseihin.
Siirrellessään moppia paikasta toiseen sitä kuulee ja näkee outoja asioita, varsin kun on muuttunut jotenkin läpinäkyväiseksi (sitä tajusi aika nopeasti, miksi lomittamani s-apulainen oli syönyt eväänsä yksin siivouskomerossa :)).
Äiti: Luulen, että ainakin osa niistä askareista, kuten se tiskikonehomma, oli ihan käytännön syistä niin järjestetty. Eli, jotta kahvikupit saatiin puhtaiksi, ne piti tietysti tiskata. Osa oli sitten selvästi ihan vain jotain tekemällä tehtyä askaretta. En suoraan sanottuna ymmärrä semmoisen tarkoitusta minäkään. Tai no, kyllähän joku sellaisesta voi tietysti pitää, mutta…
V.: Kristus. Minusta kyllä tuntuu, että jotkut pääsevät osastolle sen takia, että ovat olleet liian kauan semmoisissa töissä, joissa tehdään jotain tuommoista monotonista touhua. Mutta voihan sekin tietysti olla helpottavaa… ehkä. Jollekulle. Ehkä sitten, jos mieli muutoin meinaa kulkea liian nopeasti, se tarvitsee jotain tuollaista rauhoittuakseen.
Kuvittelisin tuon arkipäiväisen ja ehkä monotonisenkin puuhan olevan siksi tärkeää, että aivoissa tapahtuisi edes jotain, sisäisen pähkäilyn tilalle. Vierivä kivi ei sammaloidu ja niin edelleen.
En toki ole asiantuntija, en sinne päinkään tässä aiheessa, mutta itselläni joskus on ollut sellaisia sinisiä hetkiä jolloin en ole halunnut enkä jaksanut tehdä mitään, juuri ja juuri nukkua ehkä. Sellaisissa tilanteissa ulkopuolinen “vetävä” syy tehdä jotain on luultavasti tervetullutta, jos ei itse pysty “työntäviä” syitä asioiden tekemiselle synnyttämään.
Voisiko olla niin, että jos tekee jotain, edes mitä tahansa, tiskikoneen täyttöä sitten vaikka, niin saa tunteen että voi/jaksaa tehdä sitten kuitenkin jotain, eikä käy niin, että masentuu/lannistuu lisää siksi, ettei jaksa tehdä mitään.
Työterapialla kun on pitkät perinteet: http://herkules.oulu.fi/isbn9514271289/html/c78.html .
Kuraattori: Noin se voi tosiaan toimia joillekuille. Siinäkin on vaan sitten se ongelma, että se yleistetään jostain syystä koskemaan kaikkia, eli oletetaan kaikkien sitä kaipaavan ja tarvitsevan.
Harri: Ahaa, tuon kauttahan sitä päästiin taas sylttytehtaan jäljille:
Siinä sitä ollaan. Noihin kivikautisiin työkäsityksiin perustuvaan “terapiaan” ei minun uskoni riitä.
…ja se vaikutus toimii vain silloin, jos potilas A) pitää työtä tuon edellä mainitun antiikkisen käsityksen mukaisesti yhteisön yhteisenä, absoluuttisena hyveenä ja varsinkin B) pitää yhteisöön kuulumista ja sen “tuottavaa jäsennyyttä” ylipäänsäkään missään arvossa. Jos kumpikaan kohta klikkaa, on työn arvo terapiamuotona minun nähdäkseni silloin nolla.
Jani, tuohon kohtaan yhdyn kyllä kokonaan.
Osa ongelmaa on tietysti tuo, mitä sillä työllä tarkoitetaan. Että onko se cocktail-tikkujen pakkaamista vaiko henkilön itsenäisesti suunnittelema ja toteuttama juttu, vaikka kirjan lukeminen.
Tykkään siitä vanhasta Freudin terveen ihmisen määritelmästä (se joka pystyy tekemään työtä ja rakastamaan; können lieben und arbeiten) koska haluan tuossa yhteydessä (olisiko jotain 1925) ymmärtää työn laajemmin: sellaisena mitä on kiva tehdä, mitä tehdessään kokee iloa.
Että tuollainen “työ“terapia olisi kai ok?
Tuollaisella määritelmällä, ehdottomasti. Eli jos riisutaan se yhteisöä kohtaan tunnetun velvollisuuden raskas kahle siitä ympäriltä, niin sittenhän mukavan ja mielekkään tekemään kykenemisen terapeuttinen vaikutus on täysin ymmärrettävä ja uskottava.