Pään aukomisesta
#2162. Torstai, 27. huhtikuuta 2006 klo 13.05.43, kirjoittanut Jani. 6
Haastattelin
eilen äitiä tuosta Tšernobyl-aiheesta. Siinä yhteydessä äiti kertoi, että olimme Jannen kanssa pieninä melko hankalia jututettavia. Kuulemma hermostuttiin heti jos huomattiin, että jotain yritetään selvittää. #
Muistan sen tunteen hyvin selvästi. Se oli tosi inhottavaa. Niin kuin pään sisällä oleviin hermoihin oltaisiin tartuttu ja niitä oltaisiin ravisteltu ja käännelty ja tongittu pelkästään huvin vuoksi. #
Eikä se johtunut kyselytavasta siten, ettäkö se olisi ollut jotenkin röyhkeää, töykeää tai muutoin epähuomaavaista, vaan pelkästään siitä itse tapahtumasta. En oikein tarkalleen osaa selittää tätä, mutta luulen, että siinä on ainakin omalta osaltani ollut kyse siitä, että olen tehnyt kaikkeni pitääkseni tunteet sisälläni ja salatakseni sen, miltä minusta oikeasti tuntuu, ja sitten sellainen kysely on hyökännyt suoraan niiden tunteiden kimppuun. Se tuntui äärettömän vastenmieliseltä, kivuliaalta ja väärältä, koska sen tekijänä oli oma äiti. #
Kaikkein pahinta oli, jos äiti kysyi “petyitkö sinä nyt pahasti?” Siinä vaiheessa minulla pääsi aina itku. Totta helvetissä olin pettynyt aina niissä tilanteissa, mutta olipa itse pettymys kuinka paha tahansa, siihen nähden oli aina ylivoimaisen musertavaa tajuta, että olin kaiken huipuksi surkeasti epäonnistunut yrityksessäni pitää se pettymykseni salassa. #
Muistan senkin, kuinka helpottunut olin, kun äiti sitten lopulta lakkasi kyselemästä. Hän itse arveli eilen, että olisi ehkä pitänyt jatkaa siitäkin huolimatta, miten siihen reagoitiin, ja pakottaa meidät puhumaan, jos vaikka siten oltaisiin opittu käsittelemään negatiivisia tunteita niiden patoamisen sijasta. Minä olen sitä mieltä, että siitä olisi seurannut vain tosi paha katkeruus. Minusta ketään ei saa pakottaa kertomaan mitään sillä tavalla, lapsia kaikkein vähiten. #
Eri asia olisi sitten ollut se, että siihen tunteiden patoamisen ja salailun syihin olisi perehdytty asiantuntevasti. Mutta sen asiantuntijuuden olisi nykyisen psykopatologiani tuntien luultavasti täytynyt olla ammattimaista ja niin pienten lasten käyttäminen psykiatrilla olisi siihen aikaan niillä perillä kaiketi ollut poikkeavaa, kummallista ja häpeällistä. Puhumattakaan siitä, että kunnollisen lastenpsykiatrian asiantuntijan löytyminen edes useamman sadan kilometrin säteellä etsien olisi varmasti ollut ongelmallista. #
Edelleen eri asia olisi myöskin ollut se, että olisiko niihin syihin kyetty puuttumaan vaikka ne olisi löydettykin, jos ne syytkin olisivat löytyneet saman perheen sisältä, kuten on tavallista. Siihen tunteiden patoamiseen minulla on varmasti ollut isässä paitsi äärimmäisen täydellinen esimerkki, myös kouluttaja. Ironian ja sarkasmin vahingollisuus pieniin lapsiin sovellettuna ei ole selvää monille ihmisille vielä nykyisinkään, eikä se sitä koskaan ollut isälleni. #
Tuskinpa se olisi ollut sitä edes itselleni sen kohteeksi joutumisestani huolimatta, jos olisin ruvennut isäksi yhtä nuorella iällä. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]14:15[/klo] Muutin otsikon (“Pää auki” → “Pään aukomisesta”).[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Sarkasmin käyttö lapseen, joka katsoo luottavaisena viattomilla silmillä aikuiseen, on vastenmielistä ja julmaa.
En tiedä tarkoitettiinko tässä nyt varsinaisesti sarkasmia (mikäs minä olen toisten tekstejä selittelemään), mutta ainakin huomasin, että itselläni on ollut varsin samankaltaisia tunteita lapsena. Ja itse asiassa usein edelleenkin. Ei ehkä samassa määrin kuin jollakin muulla, mutta kumminkin. Enkä osaa edelleenkään käsitellä niitä “aikuismaisesti”, vaikka kohta keski-ikäinen jo olenkin.
anon.: Sitä se voi olla, mutta julmuus voi olla myös tarkoittamatonta. Se, ettei lapsi tiedä, kuinka reagoida sarkasmiin, suorastaan houkuttelee sen käyttöön. Väärinhän se on tietysti siitäkin huolimatta.
Mikko: Mikäli tarkoitit sitä epämiellyttävää tunnetta, jota kuvasin sisintä tökittäessä tunteneeni, niin en itse asiassa osaa omalta kohdaltani sanoa, ettenkö ole sille enää samalla tavalla herkkä, vai olenko vain oppinut kätkemään sisinpäni niin hyvin, ettei siihen enää juurikaan kukaan pääse käsiksi samalla tavalla kuin silloin pienenä. Kuitenkin se tunne on minulta aikuisella iällä kadonnut jonnekin.
Minun on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää kysymisen aiheuttamaa tuskaa, kun tulen perheistä (lapsuusperheeni ja tämä nykyinen), joissa aina on puhuttu paljon. Silti tällaiset tarinat aina herättävät hienoista huonoa omaatuntoa: missä kaikessa itse on kasvattajana möhlinyt, mitä tuskaa omien lastensa sisuksiin geeneillään ja mallillaan sulkenut ?
(Mutta on sulla sentään komee kuva, varmaan on PA kateellinen!)
Koetin omallekin äidilleni tuossa yhteydessä teroittaa sitä, että näitä on turha murehtia jälkikäteen, jos on tehnyt parhaansa silloisen tietonsa mukaan. Eri asia tietysti sitten jos tuntee tai tietää tehneensä ihan selkeästi väärin lasta kohtaan jossain asiassa. Sellaisesta jos ei tunne huonoa omaatuntoa, täytyy jo olla päässä jotain vialla.
Itsellenihän tietoisuus siitä, että niitä virheitä ei voi välttyä tekemästä, on jo sinänsä riittävä syy olla koskaan rupeamatta lastentekoon.