Haas­tat­te­lin eilen äitiä tuos­ta Tšer­no­byl-aihees­ta. Sii­nä yhtey­des­sä äiti ker­toi, että olim­me Jan­nen kans­sa pie­ni­nä mel­ko han­ka­lia jutu­tet­ta­via. Kuu­lem­ma her­mos­tut­tiin heti jos huo­mat­tiin, että jotain yri­te­tään sel­vit­tää. #

Muis­tan sen tun­teen hyvin sel­väs­ti. Se oli tosi inhot­ta­vaa. Niin kuin pään sisäl­lä ole­viin her­moi­hin oltai­siin tar­tut­tu ja nii­tä oltai­siin ravis­tel­tu ja kään­nel­ty ja ton­git­tu pel­käs­tään huvin vuok­si. #

Eikä se joh­tu­nut kyse­ly­ta­vas­ta siten, että­kö se oli­si ollut joten­kin röyh­ke­ää, töy­ke­ää tai muu­toin epä­huo­maa­vais­ta, vaan pel­käs­tään sii­tä itse tapah­tu­mas­ta. En oikein tar­kal­leen osaa selit­tää tätä, mut­ta luu­len, että sii­nä on aina­kin omal­ta osal­ta­ni ollut kyse sii­tä, että olen teh­nyt kaik­ke­ni pitääk­se­ni tun­teet sisäl­lä­ni ja sala­tak­se­ni sen, mil­tä minus­ta oikeas­ti tun­tuu, ja sit­ten sel­lai­nen kyse­ly on hyö­kän­nyt suo­raan nii­den tun­tei­den kimp­puun. Se tun­tui ääret­tö­män vas­ten­mie­li­sel­tä, kivu­li­aal­ta ja vää­räl­tä, kos­ka sen teki­jä­nä oli oma äiti. #

Kaik­kein pahin­ta oli, jos äiti kysyi “petyit­kö sinä nyt pahas­ti?” Sii­nä vai­hees­sa minul­la pää­si aina itku. Tot­ta hel­ve­tis­sä olin pet­ty­nyt aina niis­sä tilan­teis­sa, mut­ta oli­pa itse pet­ty­mys kuin­ka paha tahan­sa, sii­hen näh­den oli aina yli­voi­mai­sen muser­ta­vaa taju­ta, että olin kai­ken hui­puk­si sur­keas­ti epä­on­nis­tu­nut yri­tyk­ses­sä­ni pitää se pet­ty­myk­se­ni salas­sa. #

Muis­tan sen­kin, kuin­ka hel­pot­tu­nut olin, kun äiti sit­ten lopul­ta lak­ka­si kyse­le­mäs­tä. Hän itse arve­li eilen, että oli­si ehkä pitä­nyt jat­kaa sii­tä­kin huo­li­mat­ta, miten sii­hen rea­goi­tiin, ja pakot­taa mei­dät puhu­maan, jos vaik­ka siten oltai­siin opit­tu käsit­te­le­mään nega­tii­vi­sia tun­tei­ta nii­den patoa­mi­sen sijas­ta. Minä olen sitä miel­tä, että sii­tä oli­si seu­ran­nut vain tosi paha kat­ke­ruus. Minus­ta ketään ei saa pakot­taa ker­to­maan mitään sil­lä taval­la, lap­sia kaik­kein vähi­ten. #

Eri asia oli­si sit­ten ollut se, että sii­hen tun­tei­den patoa­mi­sen ja salai­lun syi­hin oli­si pereh­dyt­ty asian­tun­te­vas­ti. Mut­ta sen asian­tun­ti­juu­den oli­si nykyi­sen psy­ko­pa­to­lo­gia­ni tun­tien luul­ta­vas­ti täy­ty­nyt olla ammat­ti­mais­ta ja niin pien­ten las­ten käyt­tä­mi­nen psy­kiat­ril­la oli­si sii­hen aikaan niil­lä peril­lä kai­ke­ti ollut poik­kea­vaa, kum­mal­lis­ta ja häpeäl­lis­tä. Puhu­mat­ta­kaan sii­tä, että kun­nol­li­sen las­tenp­sy­kiat­rian asian­tun­ti­jan löy­ty­mi­nen edes useam­man sadan kilo­met­rin säteel­lä etsien oli­si var­mas­ti ollut ongel­mal­lis­ta. #

Edel­leen eri asia oli­si myös­kin ollut se, että oli­si­ko nii­hin syi­hin kyet­ty puut­tu­maan vaik­ka ne oli­si löy­det­ty­kin, jos ne syyt­kin oli­si­vat löy­ty­neet saman per­heen sisäl­tä, kuten on taval­lis­ta. Sii­hen tun­tei­den patoa­mi­seen minul­la on var­mas­ti ollut isäs­sä pait­si äärim­mäi­sen täy­del­li­nen esi­merk­ki, myös kou­lut­ta­ja. Iro­nian ja sar­kas­min vahin­gol­li­suus pie­niin lap­siin sovel­let­tu­na ei ole sel­vää monil­le ihmi­sil­le vie­lä nykyi­sin­kään, eikä se sitä kos­kaan ollut isäl­le­ni. #

Tus­kin­pa se oli­si ollut sitä edes itsel­le­ni sen koh­teek­si jou­tu­mi­ses­ta­ni huo­li­mat­ta, jos oli­sin ruven­nut isäk­si yhtä nuo­rel­la iäl­lä. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]14:15[/klo] Muu­tin otsi­kon (“Pää auki” → “Pään aukomisesta”).[/muokkaus]
[/muokkaukset] #