1. Kun olin tosi pie­ni, ja opin aja­maan pol­ku­pyö­räl­lä ilman apu­rat­tai­ta, koin ruu­miis­tair­tau­tu­mis­ko­ke­muk­sen: näin itse­ni oman keho­ni ulko­puo­lel­ta pol­ke­mas­sa pol­ku­pyö­räl­lä vim­mat­tua vauh­tia. Sama koke­mus minul­la oli myös sil­loin, kun kokei­lin vie­lä yhden ker­ran housuun pis­saa­mis­ta saa­dak­se­ni tie­tää, mil­tä se tun­tuu. Tapah­tu­mien kro­no­lo­gi­ses­ta jär­jes­tyk­ses­tä minul­la ei ole tietoa.
2. Kun olin hie­man van­hem­pi, olin Suvan­non-mum­mi­las­sa, jos­sa on piha­kei­nu. Näin piha­kei­nun poik­ki­puun (joka tosia­sias­sa on metal­li­nen put­ki) pääl­lä ison hyön­tei­sen. Eikä nyt puhu­ta mis­tään sar­vi­jaa­kos­ta, vaan kysees­sä oli puo­li met­riä pit­kä mus­ta sirk­ka. Fik­tios­sa­han (K18) näi­tä esiin­tyy kyl­lä, mut­ta todel­li­suu­des­sa ole­mas­sa ole­vis­ta hyön­tei­sis­tä tuo­ta lähin­nä on ehkä sau­va­sirk­ka, joka kas­vaa luon­nos­sa vai­kut­ta­viin mit­toi­hin ja joi­ta, nyt kau­huk­se­ni huo­maan, jot­kut pitä­vät lem­mi­kei­nä.

   No joka tapauk­ses­sa, menin (syys­tä, roh­ke­nen väit­tää!) mois­ta ilmiö­tä peläs­ty­nee­nä sisäl­le mök­kiin ja pyy­sin, että mum­mi tuli­si hätis­te­le­mään otuk­sen pois kun en uskal­ta­nut men­nä kei­nuun. Jos­tain syys­tä mum­mi ei kui­ten­kaan usko­nut, kun ker­roin että pihal­la on puo­li­met­ri­nen hyön­tei­nen. Jou­duin näin ollen mene­mään takai­sin pihal­le yksin, mut­ta hel­po­tuk­sek­se­ni otus oli sil­lä välin häi­py­nyt. #

   Sit­ten minul­le tuli näl­kä ja menin takai­sin sisäl­le, mis­sä mum­mi tar­jo­si minul­le vii­liä. Mut­ta vii­li oli van­hen­tu­nut, ja kan­nen alta pal­jas­tui iso sini­nen home­möh­kä­le. Mum­mi tote­si, että “et sinä tätä tai­da syö­dä” ja minä vas­ta­sin, että en, kau­his­tel­len salaa mie­les­sä­ni sitä, että olin rivien välis­tä tul­kin­nut, että mum­min mie­les­tä oli kui­ten­kin peri­aat­tees­sa mah­dol­lis­ta, että ihmi­nen oli­si sitä homeis­ta vii­liä syönyt.

3. Kela­taan taas joi­tain vuo­sia eteen­päin. Joku pihan pojis­ta (Sami?) näyt­ti minul­le, että talon nur­kal­la kas­voi ruo­hoa, jota saat­toi syö­dä. Itse­ni tun­tien suh­tau­duin luul­ta­vas­ti aluk­si hyvin ennak­ko­luu­loi­ses­ti ja epäil­len aja­tuk­seen, että ruo­hoa voi­si syö­dä. Mais­toin kui­ten­kin. Se oli suo­la­hei­nää, joka nimen­sä mukai­ses­ti mais­tui suo­lai­sel­ta, mut­ta nimes­tään poi­ke­ten ei mais­tu­nut hei­näl­tä vaan ruo­hol­ta. Aja­tus sii­tä, että talon nur­kal­la kas­voi ihan taval­li­sel­ta rik­ka­ruo­hol­ta näyt­tä­vä kas­vi, jota saat­toi syö­dä, oli minus­ta jän­nit­tä­vä.

   En muis­ta­nut aktii­vi­ses­ti koko suo­la­hei­nän ole­mas­sao­loa ennen kuin eili­sil­ta­na sän­gys­sä yhtäk­kiä sen maku tuli suu­hu­ni jos­tain käsit­tä­mät­tö­mäs­tä maa­il­man­kaik­keu­den oikus­ta, mikä ava­si taka­por­tin tähän muistikuvaan.

4. Edel­leen hie­man van­hem­pa­na minul­la oli tapa­na syö­dä päh­ki­nä­suklaa­le­vi­tet­tä kol­men sen­tin kor­kui­si­na vuo­ri­na voi­lei­pä­kek­sien pääl­lä. Sit­ten yhdel­lä ker­ral­la minul­la jäi sitä päh­ki­nä­suklaa­voi­ta pur­kin poh­jal­le pie­ni noka­re, jota en jak­sa­nut syö­dä. Kos­ka pie­nes­tä noka­rees­ta herk­kua tulee vain vihai­sek­si kun sitä ei ole enem­pää, se purk­ki hau­tau­tui vähi­tel­len jää­kaa­pin peru­koil­le viik­ko­jen ajak­si ilman kant­ta (joka oli jos­tain syys­tä huk­ku­nut).

   Erää­nä päi­vä­nä pää­tim­me sit­ten Joo­nas-ser­kun kans­sa, että nyt syöm­me sen päh­ki­nä­suklaa­voin lopun pois kul­jek­si­mas­ta. Se mais­tui kui­ten­kin (luki­jas­ta ehkä hie­man ei-yllät­täen) tosi pahal­ta. Ällis­tyt­tä­vää oli kui­ten­kin se, mil­tä se mais­tui. En ehti­nyt itse sitä sanoa ennen kuin Joo­nas sen puki sanoik­si: “mais­tuu vih­reäl­tä”. Ei siis salaa­til­ta tai suo­la­hei­näl­tä, vaan vih­reäl­tä väril­tä. Vaik­ka minua har­mit­ti suun­nat­to­mas­ti se, etten ollut itse ehti­nyt sanoa sitä ensin, mikä mer­kit­si sitä, että minul­la ei ollut mitään kei­noa vakuut­taa Joo­nas­ta sii­tä, että koke­muk­se­ni oli ollut täs­mäl­leen sama jo ennen kuin hän lausui oman­sa ääneen, koke­muk­sen outous oli niin voi­ma­kas että se peit­ti aikaa myö­ten alleen jopa tämän har­mis­tu­nei­suu­den. Ja ei, sitä ei voi kuva­ta mil­lään sekun­daa­ri­sil­lä adjek­tii­veil­lä. Se mais­tui vih­reäl­tä, sii­nä kaik­ki. Kos­kaan sitä ennen, enkä kos­kaan sen jäl­keen ole mais­ta­nut väriä.

5. Ainut lähes yhtä voi­ma­kas koke­mus jon­kin kuvauk­sen osu­vuu­des­ta tuli vas­ta pal­jon myö­hem­min, kun Jan­nen ja Rii­tan kans­sa oli puhet­ta kuu­mees­sa koe­tuis­ta har­ha-ais­ti­muk­sis­ta, ja Riit­ta toi sanoil­la tie­toi­suu­teen pääs­sä­ni sii­hen asti vain epä­mää­räi­ses­ti häi­ly­neen muis­ti­ku­van lähes joka ker­ta kuu­mees­sa olles­sa­ni koke­mas­ta­ni ais­ti­muk­ses­ta: se, kun pak­su, pul­lea nyrk­ki puris­taa hiusta.

Now that I am grown
Everything's changed
I'll never be the same
Because of you

Madon­na: Not­hing Real­ly Mat­ters #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]14.3.[/klo] 21:31 Muo­toi­lin WP:lle.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #