Kusi, pie­ru, pas­ka, vit­tu, pil­lu ja puu­pal­lo. #

No niin, nyt kun olem­me var­mis­ta­neet, että Blo­gi­sis­ko, Maa­lai­nen, Anus-Kyr­pä Häpy ja muut hie­not nei­dit eivät uskal­la lukea eteen­päin, anne­taan Kau­ran muis­tin­va­rai­ses­ti sitee­raa­man Veik­ko Huo­vi­sen puhua: #

“Eräs erit­täin arka­luon­toi­nen kysy­mys on kiro­sa­no­jen ja niin sanot­tu­jen rumien sano­jen ase­ma kir­jal­li­suu­des­sa. Tun­tuu sil­tä kuin mitään lopul­lis­ta rajan­käyn­tiä ei oli­si pys­tyt­ty aikaan saa­maan, sik­si epä­sel­vä on asian eetil­li­nen ja eepil­li­nen puo­li. […] #

Mut­ta näi­tä hen­ge­naar­tei­ta on käy­tet­tä­vä har­ki­ten ja sääs­te­li­ääs­ti, että ne todel­la aut­tai­si­vat uuden ja estot­to­man elä­mä­non­nen luo­mi­ses­sa. Varoit­ta­va­na esi­merk­ki­nä olkoon seu­raa­va ote erään nuo­ren kir­jai­li­jan teok­ses­ta: #

»Tiis­tai-ilta­na van­ha nei­ti Hil­dur tuli aamu­ju­nas­sa kau­pun­kiin. Hän meni van­han nei­din Karo­lii­nan luo. Hil­dur on lai­ha. Hil­dur on pie­ni. Hil­dur on ainee­ton olen­to. Ase­mal­ta hän ostaa pari kuk­kas­ta. Kau­pas­ta hän ostaa kah­via. Kon­di­to­rios­ta hän ostaa lei­vok­sia. Hän käve­lee pit­kin katu­ja. Hän tulee Karo­lii­nan ovel­le. Hän koput­taa oveen. Karo­lii­na aukai­see oven. #

Karo­lii­na on hil­jai­nen ja pie­ni. Asun­to on siis­ti. Uunin lai­dal­la on valo­ku­via. Van­hat nei­dit sylei­le­vät. Hil­dur antaa Karo­lii­nal­le tuo­mi­sia. Hän lait­taa mus­tan hui­vin­sa nau­lak­koon. He istuu­tu­vat ja puhe­le­vat. Sit­ten he, hel­vet­ti, keit­tä­vät niin väke­vän kah­vin, että tukas­ta per­ma­nent­ti läh­tee kun sitä juo.«” #

Veik­ko Huo­vi­nen: Tyy­li­op­pia (Koo­tut teok­set, V osa, s. 65-66) #