(Kier­to­säh­kö­pos­ti­jut­tu jon­ka Satu lähet­ti, ja jon­ka suo­men­sin.) #

Mies aje­lee pit­kin tie­tä autol­la. Auto hajo­aa lähel­lä luos­ta­ria. Mies menee luos­ta­riin, koput­taa ovel­le ja sanoo: “Auto­ni hajo­si. Voi­sin­ko viet­tää yön tääl­lä?” #

Lau­pi­aat mun­kit pääs­tä­vät hänet sisään, tar­joa­vat hänel­le päi­väl­lis­tä ja kor­jaa­vat jopa hänen auton­sa­kin. Illal­la, kun mies yrit­tää nuk­kua, hän kuu­lee oudon äänen - äänen, jol­lais­ta hän ei ole kos­kaan kuul­lut. #

Hänen mie­leen­sä juo­lah­ta­vat sei­ree­nit, jot­ka mel­kein onnis­tui­vat hou­kut­te­le­maan Odys­seuk­sen aja­maan lai­van­sa karil­le. Sinä ilta­na mies ei saa unta. Hän kään­te­leh­tii sän­gys­sään miet­tien pään­sä puh­ki mis­tä moi­nen, puo­leen­sa­ve­tä­vä ääni voi olla peräi­sin. #

Seu­raa­va­na aamu­na hän kysyy mun­keil­ta mikä hänen illal­la kuu­le­man­sa ääni oikein oli, mut­ta he vas­taa­vat hänel­le: “Emme voi ker­toa sinul­le sitä, sil­lä sinä et ole munk­ki.” Mies jou­tuu pois­tu­maan luos­ta­ris­ta häm­men­ty­nee­nä. #

Vuo­sia myö­hem­min mies ei vie­lä­kään ole kyen­nyt unoh­ta­maan kuu­le­maan­sa ään­tä, joten hän menee takai­sin luos­ta­riin ker­jä­ten vas­taus­ta. Mun­kit vas­taa­vat: “Emme voi ker­toa sinul­le sitä, sil­lä sinä et ole munk­ki.” #

Sil­loin mies sanoo: “Jos mun­kik­si ryh­ty­mi­nen on ainoa kei­no, jol­la saan sel­vil­le, mis­tä se iha­na ääni on peräi­sin, niin olkaa niin kilt­te­jä ja teh­kää minus­ta muk­ki.” #

Mun­kit vas­taa­vat: “Sinun täy­tyy mat­kus­taa läpi maa­il­man ja ker­toa sen jäl­keen meil­le kuin­ka mon­ta ruo­hon­leh­teä ja kuin­ka mon­ta hie­kan­jy­väs­tä maa­il­mas­sa on. Kun olet löy­tä­nyt nämä vas­tauk­set, sinus­ta on tul­lut munk­ki.” #

Mies tart­tuu teh­tä­vään. Vuo­sien etsin­nän jäl­keen hän palaa luos­ta­rin ovil­le har­maa­päi­se­nä, van­ha­na mie­he­nä. Hän koput­taa ovel­le ja munk­ki avaa oven. Hänet vie­dään munk­kien kokouk­sen eteen. #

“Saa­dak­se­ni sel­vil­le, mis­tä iha­na ääni on peräi­sin, minä mat­kus­tin läpi maa­il­man ja löy­sin sen, mitä minul­ta pyy­det­tiin: maa­il­ma on raken­tu­nut siten että se on jat­ku­vas­sa liik­kees­sä. Vain luo­ja tie­tää vas­tauk­sen kysy­myk­seen­ne; ihmi­nen voi oppia vain tun­te­maan itsen­sä, ja sitä­kin vain, jos hän on rehel­li­nen, poh­dis­ke­le­va ja val­mis heit­tä­mään itse­pe­tok­sen pois mie­les­tään.” #

Mun­kit vas­taa­vat: “Onnek­si olkoon. Sinus­ta on tul­lut munk­ki. Näy­täm­me nyt sinul­le tien pyhän äänen mys­tee­rin luok­se.” Mun­kit joh­ta­vat mie­hen pui­sel­le ovel­le, jon­ka luo­na pää­munk­ki sanoo: “Ääni on tämän oven tuol­la puo­len.” #

Mun­kit anta­vat mie­hel­le avai­men ja hän avaa oven. Pui­sen oven taka­na on uusi ovi, joka on teh­ty kives­tä. Mies saa avai­men myös kivio­veen, ja sen avat­tu­aan hän löy­tää jäl­leen uuden oven, joka on teh­ty rubii­nis­ta. #

Samal­la taval­la tämän oven avat­tu­aan mies löy­tää ja avaa vie­lä sma­rag­dis­ta, hel­mis­tä ja timan­tis­ta teh­dyt ovet. Lopul­ta hän saa­puu puh­taas­ta kul­las­ta teh­dyl­le ovel­le. Ääni kuu­luu nyt jo hyvin sel­väs­ti ja kirk­kaas­ti. Mun­kit sano­vat: “Tämä on vii­mei­nen avain vii­mei­seen oveen.” #

Mies on äärim­mäi­sen jän­nit­ty­nyt. Hänen elä­män­sä suu­rin toi­ve odot­taa toteu­tu­mis­taan tuon oven taka­na! Vapi­se­vin käsin hän kään­tää avain­ta lukos­sa, vään­tää kah­vas­ta ja työn­tää hitaas­ti oven auki. Mies puto­aa häm­mäs­tyk­ses­tä pol­vil­leen näh­des­sään lopul­ta­kin mis­tä vie­koit­te­le­va ääni on peräi­sin. #

Mut­ta en voi ker­toa sinul­le sitä, sil­lä sinä et ole munk­ki. #