Inhokas
#24515. Lauantai, 12. marraskuuta 2011 klo 20.13.11, kirjoittanut Jani. 0
Heti tutustumisesta lähtien siinä on jotain omituista, se alkaa tökkiä, ja sitä tulee pian siihen tulokseen, että se on omalaatuinen, ehkä hieman henkisesti poikkeava. #
Kun sitä jatkuu, se alkaa ärsyttää enemmän ja enemmän. Siltä haluaisi välttyä, muttei voi, ja kohta huomaa jo pelkäävänsä näitä kohtaamisia. Sen kokee painostavana, jatkuvana häsläämisenä. #
Sitten lopulta hermo pettää, jossain tilanteessa, sille äyskäisee ikään kuin se tekisikin sen tahallaan. Mutta yllättäen se ei reagoikaan niin kuin muut. Reagoi kylläkin, selvästi, mutta häslää sen jälkeen vain entistäkin korostetummin. #
Sitä on jo aikeissa pahoitella, vielä kuvitellessaan, että tämän on oltava tahatonta. Että sillä on pakko olla maneeri, jonka tilalle sillä ei ole mitään muuta. Ettei se voi muuttua vaikka kuinka käskettäisiin. #
Mutta viimein tajuaa, että päinvastainen on totta: se tekee sen tahallaan: se on koko ajan pyrkinytkin tähän, tämän tunteen aiheuttamiseen. Se ei suinkaan tee sitä siksi, ettei tietäisi tekevänsä, vaan juuri siksi, että tietää. #
Joten sitä alkaa taktisesti puolustautua. Vastaten vihaan vihalla, häsläämiseen häsläämisellä. Kovalla kovaa vastaan, koska tässä on kyse dominanssista. Sitä ei kukaan halua hävitä. #
Sitten kerran, kun kaikki on tarpeeksi eskaloitunut, käydään melkein käsikähmään. Ja yhtäkkiä, tuosta vain, häslääminen on loppu. Siitä on tullut tyhjää: sanat ovat entiset, mutta täysin vailla aiempaa merkitystä. Sitä tietää voittaneensa, tietää sen alistuneen. #
Vielä huomaa olleensa oikeassa joka käänteessä: se on poikkeavuutta, se on synnynnäistä. Se on opittua, se on tahallista. Se on tahatonta, se on valinta. #