Karheus silmään pistävä
#2750. Perjantai, 25. toukokuuta 2007 klo 18.34.43, kirjoittanut Jani. 4
Meitän omasta pääkirjastostahan minä sen Jouko Turkan Seitsemän veljestä löysin, ei tarvinnut sen kauempaa etsiä. Hurraa, Yleisradion tallennepalvelu ja kotimainen kirjasto! #
En muistanutkaan, millainen kavalkadi 90-luvun kotimaisten elokuvien vakionaamoja tämä sarja on. Kai Lehtinen, Jarmo Mäkinen, Martti Suosalo et cetera — vielä nuoria, potria teatteriopiskelijoita. #
Ihan kuten epäilinkin, ei tämä nyt katsottuna näytä ollenkaan niin älyttömältä kuin millaiseksi muistan tämän silloin 80-luvun lopulla leimatun. Eritteitä lentelee kieltämättä varsin runsaasti, muttei kyllä yhtään sen enempää kuin oikeassa elämässäkään mielestäni. Tässä ei todellisuutta vain ole siloiteltu sillä lailla kuin… no, jotakuinkin kaikessa muussa televisiossa, ja se on virkistävää, ainakin vielä ensimmäisen jakson aikana. #
Kyllä tässä huonojakin puolia on. Äänitys on paikoin aivan onnetonta. En tiedä eikö tuonaikasella tekniikalla tuon parempaan vain yksinkertaisesti pystytty ilman että mikrofonit olisi viety suoraan näyttelijöiden naamoihin kiinni, vai onko siinä vain rehellisesti tyritty, mutta puheesta ei joka tapauksessakaan meinaa saada tolkkua ilman aktiivista korvien höristelyä. #
Voi tosin ehkä toisaalta olla että riittävän kovalla äänenvoimakkuudella se ei olisi ongelma, ja että se riittävän kova on Turkalle tarkoittanut sitä että silloin itku ja huuto kuuluvat luonnollisella kovuudellaan. Se kuulostaisi loogiselta jatkeelta sille näyttelijäntyön mukana tunteiden elämiselle mitä tämä jo pelkällä karulla visuaalisella ilmeellään pakottaa tekemään. Kun minä kuitenkin pelkään kovia ääniä, niin se ei siltä osin tule onnistumaan. #
Ainakin ensimmäisen jakson perusteella kohtauksissa olisi myös ollut paljon leikkelemisen varaa. Tapahtumia on liian vähän nykymittapuulla mammuttimaiseen 68 minuutin kestoon nähden. Ehkä jonkinlaisena ohjaajan versiona tämä menettelisi, mutta ensikertalaisen katsottavaksi tahti on hitusen liian hidasta. #
…toi hitaus saattaa olla muuten sukupolvi/aika kysymys. Viriteltiin tuossa äiskän ja tätini kanssa keskustelua elokuvista ja heillä oli sellainen tuntuma kaikkiin uudempiin elokuviin ja moniin tv-sarjoihin nykyisin, että ne ovat niin vauhdikkaasti leikattu, että ei oikeen tahdo kyydissä pysyä - kyllä se ennen sentään oli toista! Ei kuulemma kerkee kunnolla ees tajuta mitä kuvassa on kun viuh jo muuta kuvassa. Siinä mielessä olivat samaa mieltä kuin sinä, että tv-sarja CSI oli kaikkei karmeinta mitä tiesivät.
Joopa joo - ei tullu noita turkan juttuja kateltua silloin aikanaan, kun olin vielä herkässä kasvu iässä ja juuripa äitini mielestä ne olivat siivottomia lasten katsoa ;) En saanut katsoa edes V:tä vaikka kaikki kaverit saivat! Voih näitä lapsuuten raumoja.
Muuten se Sherwoodin Robin tukee sekin tuota, sillä tietynlainen hitaus oli siinäkin hyvin korostunut nykymeininkiin tottuneesta katsojasta. Ennen vanhaan ihmiset, siis katsojat olivat kai… hitaampia. No, tottumiskysymyskinhän se on tietysti, lastensarjatkin leikataan samalla tavalla aina vain nopeammiksi, ja niihin tottuneista lapsista kasvaa nopeassa vauhdissa hyvin mukana pysyviä aikuiskatsojia.
Tuon nimimerkkisarjasi näkemättäjäämisestä luulen, että oli sentään sinulle enemmän hyötyä kuin haittaa. Itsekin olisin näin jälkikäteen, aikuisena ajatellen pitänyt parempana sitä että vanhemmat olisivat suojelleet siltä sarjalta, kun se oli pienestä minusta kovin pelottava. Toisaalta sitähän taas sitten on vaikea sanoa että olisiko sitä traumatisoitunut siinä tapauksessa sen sijaan siitä kun ei saanut katsoa sitä. (Höh, kuinka monta se-sanan taivutusmuotoa tuohonkin virkkeeseen nyt tuli.)
Olet oikeassa. Äitini tosiaan katsoi kaikki televisiosta vahtaamamme ohjelmat juurikin siksi, että sieltä nyt saattaa tulla mitä sontaa vaan. Nykyään ehkä vielä suuremmalla todennäköisyydellä. Ihmemiestä saatiin vielä katella, mutta V. ja Galactiga olivat kiellettyjä. Äitini vihasi eräissä piirreiyssä käytettyä kertojan ääntä ja muistankin, että kerran kehtas ehottaa, josko ei katottais sitä TaoTaota vaan tehtäis jotain muuta ;D
Minustakin muuten jopa pienenä oli se Taotaon kertojanääni jotenkin… omituinen. En nyt menisi niin pitkälle että sanoisin vihanneeni sitä, sillä kyllä Taotao oli yksi lempiohjelmistani pikkusena, mutta myöhemmällä iällä se alkoi suututtaa kun tajusin, että se sama nainen vastasi kaikkien hahmojen äänistä. Siitä tuli jotenkin sellainen “kuinka ne kehtaavat suhtautua meihin katsojiin niin väheksyvästi” -olo.
Jostain syystä en muista että se sama ilmiö olisi ollut niin häiritsevä Tohtori Sykeröä katsellessa. Heikki Määttänen -vainaa kyllä panostikin siihen erilaisten äänten tuottamiseen huomattavasti enemmän kuin Inkeri Wallenius.