Olin­pa taas ahke­ra ja pidin huol­ta ruu­miis­ta­ni: kun­toi­lin, leik­ka­sin hiuk­set, nysä­par­ran ja kyn­net ja kävin suih­kus­sa. #

Aluk­si jou­duin anta­maan itsel­le­ni hel­po­tuk­sia vii­des­tä­tois­ta tois­tos­ta var­sin­kin vat­sa­li­has­liik­keis­sä. Nyt, kol­me viik­koa aloit­ta­mi­sen jäl­keen, koko ohjel­ma menee läpi ilman mitään vai­keuk­sia, joten nos­tan kuor­maa kes­ki­viik­ko­na (kun tasan kol­me viik­koa tulee täy­teen). Osaan aloit­te­li­jan sar­jan koko­naan ulkoa lunt­taa­mat­ta ker­taa­kaan, ja on tyy­pil­lis­tä, että olen sii­tä pal­jon ylpeäm­pi kuin lihas­kun­to­ni kehit­ty­mi­ses­tä. #

Vihaan ihmis­ke­hoa. Tämä ei ole pel­käs­tään kris­til­lis­pe­räis­tä dua­lis­mi-hapa­tus­ta, vaan minä olen jalos­ta­nut sii­tä suo­ras­taan mie­le­ni­si­säi­sen tai­teen­la­jin. #

Me mie­het­hän olem­me läh­tö­koh­tai­ses­ti siko­ja, sehän on sel­vä. Minul­le se ei tosin mer­kit­se mitään sosi­aa­li­siin suh­tei­siin liit­ty­vää, vaan yksin­ker­tai­ses­ti sitä, että me hai­sem­me pahal­le ja olem­me kai­kin puo­lin vas­ten­mie­li­siä eläi­miä. Minä en ole täs­tä tosia­sias­ta miten­kään ylpeä. Se het­kit­täi­nen lap­sel­li­nen näen­näi­syl­peys, joka tulee esiin vas­tak­kai­sen suku­puo­len kans­sa, joh­tuu vain sii­tä, että sen vaih­toeh­to­na on rehel­li­nen suh­tau­tu­mi­nen sii­hen, mikä käy­tän­nös­sä tar­koit­taa suun­na­ton­ta häpe­ää ja vas­ten­mie­li­syy­den­tun­net­ta omaa ruu­mis­ta koh­taan. #

Vaik­ka nai­sen keho onkin pal­jon miel­lyt­tä­väm­pi, itse asias­sa niin pal­jon, että het­kit­täin haluai­sin mie­luum­min olla sel­lai­sen sisäl­lä (sor­tu­mat­ta kui­ten­kaan mihin­kään wac­hows­ki­lai­suu­teen), tie­dän kui­ten­kin, että tosia­sias­sa nai­sen kehos­sa on omat vas­ten­mie­li­set puo­len­sa, ja mene­mät­tä likai­siin yksi­tyis­koh­tiin, ajoit­tain sel­lai­sen sisäl­lä ole­mi­nen oli­si var­mas­ti jopa vas­ten­mie­li­sem­pää kuin mie­hen kehon sisäl­lä ole­mi­nen on iki­nä. #

Mitä se on se ruu­mis­mi, jos­ta niin pal­jon puhu­taan? #

Myön­net­tä­vä­hän se on, että oli­si muka­va huo­ma­ta tuon kun­toi­lun joh­dos­ta laih­tu­van­sa, mut­ta kyl­lä ensi­si­jai­nen pää­mää­rä­ni (uuden har­ras­tuk­sen lisäk­si) on saa­da vähän lihak­sia. Ei nyt mitään Cenan hii­mä­nuk­ko-yläk­rop­paa vält­tä­mät­tä, mut­ta sen ver­ran kui­ten­kin, että käsi­var­sie­ni näke­mi­nen sai­si hil­li­tyim­män­kin nai­sih­mi­sen sil­mä­te­rät laa­je­ne­maan, ehkä jopa veri kihoai­si punot­ta­maan pos­kia. #

Ei edel­leen­kään kyl­lä sik­si, että sil­lä sit­ten oli­si mitään muu­ta pää­mää­rää kuin kiusa­ta, kos­ka minä en vie­lä­kään usko ihmis­suh­tei­siin, enkä usko että kos­kaan tulen usko­maan­kaan; sen sijaan nyt tie­dän, että näi­tä pele­jä pela­taan, halusin minä sitä tai en, joten voin vain teh­dä niin kuin aina, eli hal­li­ta sään­nöt, etsiä por­saan­reiät ja ope­tel­la hyväk­si­käyt­tä­mään nii­tä omak­si eduk­se­ni sys­tee­min ja mui­den pelaa­jien kus­tan­nuk­sel­la. #

Ei siis mitään vai­keas­ti tavoi­tel­ta­va, vaan mah­do­ton tavoi­tel­ta­va -leik­kiä. #