Tapah­tui­pa erää­nä maa­nan­tain vas­tai­se­na tal­viyö­nä kah­del­ta­tois­ta niin, että kaik­ki maa­il­man kita­rat räjäh­ti­vät säpä­leik­si. Kukaan ei louk­kaan­tu­nut, lukuu­not­ta­mat­ta nii­tä, jot­ka syys­tä tai toi­ses­ta oli­vat juu­ri tuo­hon aikaan saa­neet pää­hän­sä ruve­ta esit­tä­mään sitä ah niin hai­ke­aa ja omas­ta mie­les­tään kau­nis­ta bal­la­dia, esi­mer­kik­si opis­ke­li­ja­ker­ros­ta­lois­sa: he sai­vat kita­ran­sä­pä­lei­tä käsiin­sä, mahaan­sa ja leu­kaan­sa, mikä oli tie­tys­ti heil­le aivan oikein, sil­lä mikä aika se sel­lai­nen oikein on ruve­ta esit­tä­mään bal­la­dia ker­ros­ta­loa­sun­nos­sa, jos­ta se taa­tus­ti kuu­luu naa­pu­ria­sun­toi­hin kai­kis­sa nel­jäs­sä ilman­suun­nas­sa ja lisäk­si ylä- ja ala­puo­lel­la, häi­ri­ten siel­lä asu­via kun­non ihmi­siä, jot­ka yrit­tä­vät nuk­kua, sil­lä heil­lä on herä­tys aamul­la vart­tia vail­le vii­si. #

Tämän jäl­keen huo­mat­tiin, että yllät­täen kita­roi­den val­mis­ta­mi­nen ei enää onnis­tu­nut; yhdet­kään kak­si puun­kap­pa­let­ta, joi­ta yri­tet­tiin lii­ma­ta toi­siin­sa kita­ran­te­ko­tar­koi­tuk­ses­sa, eivät suos­tu­neet pysy­mään yhdes­sä. Niin­pä kaik­ki täh­tey­des­tä haa­vei­le­vat nuo­ret pojat (ja nykyi­sin jo tytöt­kin) jou­tui­vat kita­ran sijas­ta tart­tu­maan syn­te­ti­saat­to­rei­hin, rum­pu­ko­nei­siin tai sekvens­se­rioh­jel­miin - vii­saim­mat jopa viu­lui­hin, pia­noi­hin ja pimp­pa­rau­toi­hin, kun koki­vat vas­tus­ta­ma­ton­ta halua pur­kaa mur­ro­siän hor­mo­ni­huu­ru­jaan musii­kin kie­lel­lä. #

Täs­tä puo­les­taan seu­ra­si luon­nol­li­ses­ti inhi­mil­li­sen kult­tuu­rin ja sivis­tyk­sen laa­ja­mit­tai­nen ja -alai­nen kohe­ne­mi­nen; huo­mat­tiin­pa muun muas­sa, että ei ole mitään jär­keä sii­nä, että musiik­kiin, jota soi­te­taan ihmis­kä­sin (eli huo­nos­ti) kita­roil­la, bas­soil­la ja rum­muil­la, ja johon liit­tyy kar­mi­van epä­miel­lyt­tä­vä tyh­jän­päi­väi­syyk­sien lau­la­mi­nen nuo­tin vie­res­tä api­nan­mö­li­nä-äänel­lä, voi­tai­siin liit­tää sel­lai­nen adjek­tii­vi kuin “progres­sii­vi­nen”. Niin­pä kaik­kea, mitä tähän asti oli kut­sut­tu “pro­gek­si”, alet­tiin­kin kut­sua “retuk­si” tai “retar­di­sek­si roc­kik­si”. #

Edel­leen nai­set tuok­sui­vat vähem­män haju­ve­sil­tä ja enem­män oikeil­ta nai­sil­ta, mie­het muut­tui­vat ryh­dik­kääm­mik­si ja sai­vat hie­man tun­neä­lyä, ja maa­il­ma oli kai­ken kaik­ki­aan kai­kin puo­lin parem­pi paik­ka. #