Mei­na­sin­pa hajo­ta vii­me vii­kol­la, kun lin­ja-auto tuli Rova­nie­mel­le. Tähän­kin saak­ka siel­lä ole­mi­nen on tun­tu­nut omi­tui­sel­ta, mut­ta nyt muis­ti­ku­vat pää­si­vät pul­pah­ta­maan pin­taan, tai pikem­min­kin minä vajoa­maan nii­hin. #

Aiem­min olin koko ajan tilas­sa, jos­sa vain hädin tus­kin kyke­nin pitä­mään ne pois­sa tie­toi­suu­des­ta, ja tämä tila val­lit­si kaik­kial­la samal­la taval­la. Tätä nykyä olen jo oppi­nut tääl­lä pitä­mään ne jo niin hyvin pii­los­sa itsel­tä­ni, ettei minun tar­vit­se eri­tyi­ses­ti edes pon­nis­tel­la sen eteen, niin kau­an kuin pysyn tääl­lä, nel­jän sei­nän sisäl­lä. Mat­kal­la kau­pun­kiin tosin täy­tyy sul­kea sil­mät, jos valit­see vää­rän lin­ja-auton, eli sen, joka kul­kee reit­tiä, jon­ka var­rel­la muis­to asuu. #

Välil­lä olen var­ma, että jos pää­si­sin yllät­täen näke­mään, niin pai­kat, jois­sa kävel­tiin, asut­tiin, pyö­räil­tiin, nii­hin oli­si lii­mau­tu­nut kol­miu­lot­tei­sia kuvia meis­tä. Mat­kal­la kaup­paan, kir­jas­toon, kotiin. #

En tie­dä, vai­kut­taa­ko tera­pia blo­gaa­mi­seen, mut­ta huo­ma­sin, että blo­gaa­mi­nen vai­kut­taa tera­pi­aan. Saa­tan siel­lä­kin sanoa asioi­ta vain heit­tääk­se­ni nii­tä ilmaan, herä­tel­läk­se­ni ja kuul­lak­se­ni aja­tuk­sia. Toi­saal­ta on asioi­ta, kuten yllä­ole­va, jot­ka haluan sanoa siel­lä ennen kuin tääl­lä, mut­ta jos ei tera­pi­aa oli­si, sanoi­sin ne var­mas­ti tääl­lä sii­tä­kin huo­li­mat­ta. #