Minä en tyk­kää tis­kaa­mi­ses­ta miten­kään eri­tyi­ses­ti. Tyk­kään kyl­lä sii­tä tun­tees­ta, jon­ka jär­kyt­tä­vän tör­ky­vuo­ren katoa­mi­sen jäl­keen­sä jät­tä­män, puh­taak­si pyy­hi­tyn tis­ki­pöy­dän näke­mi­nen aiheut­taa, mut­ta itse tis­kaa­mi­nen on aika tym­pe­ää tou­hua. Var­sin­kin sil­loin, kun se hal­va­tun tulp­pa irto­aa kes­ken tou­hun, ja sitä jou­tuu ensin kalas­te­le­maan ja sit­ten hapui­le­maan takai­sin pai­koil­leen (miten se voi­kin olla niin vai­ke­aa osua sii­hen rei­kään?). Tämä teh­dään luon­nol­li­ses­ti niin kuu­mas­sa vedes­sä, että käsi kalt­taan­tuu sii­nä samal­la muka­vas­ti. #

Yksi asia sii­nä tis­kaa­mi­ses­sa kui­ten­kin piris­tää ja se on hyvän ja pahan väli­sen tais­te­lun seu­raa­mi­nen. #

Hyvien puol­ta tis­kial­taas­sa edus­ta­vat vaah­to­jou­kot ja pahik­sia puo­les­taan ras­vo­jen ros­vo­rem­mi. Jos hyvis­ten jouk­ko­jen joh­ta­ja, eli tie­tys­ti minä, on ollut vii­sas eikä ole kit­sas­tel­lut lähet­täes­sään jouk­ko­ja sotaan, vaah­to kukis­taa ras­van niin, että vaah­toa on vie­lä jäl­jel­lä sii­nä­kin vai­hees­sa, kun astiat on tis­kat­tu ja vesi voi­daan las­kea alas lavu­aa­rin rei’is­tä. #

Jos taas ras­va­po­mo, jon­ka kans­sa minul­la ei tie­ten­kään ole mitään teke­mis­tä, on syö­nyt run­saas­ti epäeko­lo­gi­ses­ti­tuo­tet­tua kanaa ja mui­ta herk­ku­ja, saat­taa­kin käy­dä niin, että pahik­set voit­ta­vat ja sii­nä vai­hees­sa, kun vesi las­ke­taan alas, se on muut­tu­nut apeak­si, har­maan­sa­meak­si lil­lin­gik­si, sil­lä kaik­ki vaah­to­jou­kot on hävi­tet­ty vii­mei­seen mie­heen. #