Ex nihilo nihil fit: Aktiivinen nihilismi ei ole nihilismiä ensinkään
#2048. Maanantai, 13. maaliskuuta 2006 klo 13.22.53, kirjoittanut Jani. 10
Kirjaimellisesti “nihilismi” tarkoittaa “oppia ei-mistään”. Se on skeptisyyden äärimmäinen muoto jonka mukaan maailmasta ei ole mahdollista saavuttaa minkäänlaista aitoa moraalista, tieteellistä, metafyysistä, poliittista tai teologista tietoa. Se on epistemiologinen oppi joka kumpuaa siitä että ihmisen on mahdotonta tietää maailman todellista luonnetta joko siksi, että maailmalla ei ole todellista luonnetta tai siksi, että maailman todellinen luonne on ihmisen intuitiivitsen, älyllisten ja aistillisen havaitsimien ulottumattomissa. #
Nihilistin suhde maailmaan on varsin epätavallinen. Toisin kuin kartesiolaiset, nihilisti ei koskaan kykene tuntemaan tyydytystä siitä, että maailma on sitä miltä se näyttää. Hänelle ei ole olemassa mitään Arkhimedeen pistettä josta katsoa, eikä mitään keinoa tietää mikä on todellista ja mikä kuvitelmaa, tai mikä on totta ja mikä valhetta. Nietzsche nimitti tätä skeptisyyttä ihmisen maailmanhahmotuskykyjä kohtaan jumalan kuolemaksi. Kun ihmisellä ei ole uskoa jumalaan eikä ikuisiin totuuksiin, usko kaikkiin auktoriteetteihin katoaa ja ihminen jää tilaan jossa hänellä ei ole mitään syytä olettaa minkään olevan totta tai valhetta, poislukien hänen oma halunsa tehdä niin. Tämä vastuu omasta näkökulmasta voi olla rampauttava ja johtaa epätoivon ja negatiivisuuden tunteisiin. Jos mitään ei voi tietää varmasti eikä ole olemassa mitään objektiivisia standardeja joiden mukaan totuutta voisi mitata, elämä näyttäytyy tarkoituksettomana ja mielettömänä. Kaiken lisäksi, jos elämä on tarkoituksetonta ja mieletöntä, ei ole olemassa mitään perusteluita valita elämä mieluummin kuin kuolema. #
Nihilisti joutuu vastaamaan kysymyksiin siitä, onko elämällä mitään arvoa ja jos, niin mitä. Tämä aihe oli Albert Camus’n kirjoittajanuran lähtökohta. Hän huomasi, että nihilistin vaihtoehdot eivät rajoitu elämään kieltämisessä ja itsemurhaan. Hän voi itsemurhan ja kuoleman sijaan valita elää elämänsä epävarmuudessa, painiskellen joka ikinen päivä negatiivisuuden tunteidensa kanssa. Toisena vaihtoehtona hänellä on taistella tätä negatiivisuustaipumusta vastaan ja sen sijaan, että tuntisi vastenmielisyyttä tilannettaan kohtaan, tahtoa kokea kaiken tulkinnallisuudesta seuraavan vapauden riemu. Nihilistin valinta ei siis sittenkään ole välttämättä valinta elämän ja kuoleman välillä vaan valinta passiivisen ja aktiivisen asenteen omaksumisen välillä. Sekä Camus että Nietzsche pitävät aktiivista nihilismiä passiivista nihilismiä parempana valintana.
John Marmysz: “From “Night” to “Day”: Nihilism and the Walking Dead.”
academia.edu
suomennos ja linkitykset omiani #
Blogaajissa on niin paljon filosofeja, että joku varmasti tietää sanoa, jos tämä argumentti on jo käytetty ja kumottu, mutta minusta tuossa on virhe. Ei siis tuossa kuvauksessa, vaan siinä ajattelussa, jota tuossa kuvataan. Perustelen sitä sillä, että jos nihilismin lähtökohtana on täydellinen epäusko kaikkia ajatuksen perustavia kulmakiviä kohtaan, on väärin yrittää tehdä sellainen kulmakivi kaiken tulkinnallisuudesta seuraavan vapauden aiheuttamasta riemusta; jos tuollainen riemu on absoluutti, se merkitsee sitä, että lähtökohtana ollut ajatus kaikkien absoluuttien hylkäämisestä (jumalan kuolema) on ollut virheellinen. Voisi ehkä argumentoida, että tämä täysi ympyrä on kuljettava, jotta tuon täydellisen valinnanvapauden riemun voisi löytää, mutta siltikin se kuulostaa minusta epäilyttävältä takinkääntämiseltä, elämänhalun viimeiseltä, epätoivoiselta oljenkorrelta. #
Vielä sitäkin surkuhupaisampi on minusta epävarmuudessa ja negatiivisuuden tunteiden kanssa päivästä päivään taistelevan hahmon herooisena ja rohkeana pitäminen (joka ei ehkä tuosta sitaatista käy ilmi koko komeudessaan, mutta alkuperäistekstissä heti seuraavissa kappaleissa kyllä); on minusta ironista, että juuri kristinuskon orjamoraaliksi leimannut Nietzsche sortuu pitämään kärsimyksessä tai siitä huolimatta elämänsä läpi elävää ihmistä, siis marttyyriä, rohkeana ja ideaalina ihmisenä. Miksi elämän kärsimyksessä läpieläminen olisi rohkeutta ja sankaruutta? Ja mikä tärkeämpää, tässä on se sama, isompi virhe kuin valinnanvapausriemunkin kanssa: miksi rohkeus tai sankaruus olisi sellainen ajattelun kulmakivi, jollaisten olemassaolo on lähtökohtaisesti hylätty? #
Vastaus on tietenkin ilmeinen: ne eivät olekaan kulmakiviä, vaan ne olivat Nietzschen kompastuskiviä. Ehkä se oli hänen fyysinen heiveröisyytensä ja se, että Nietzsche oli naislauman kasvattama, mikä teki hänestä niin epävarman oman maskuliinisuutensa suhteen. On kuin hän olisi sen seurauksena etsinyt kipeästi miehen mallia, jonkinlaista miehuuden ideaalia. Tämä miesideaalin kaipuu sai hänet palvomaan rohkeutta ja sankaruutta ja samalla hän valitettavasti sokeutui sille tehdessään filosofiaa. #
Nihilistin todellinen valinta palautuu siis alkuperäiseen, valintaan elämän ja kuoleman välillä. Elämä ei tarjoa mitään vaihtoehtoja, jotka sisältäisivät absoluutin, jolle sen voisi perustaa. Itse asiassa rohkenen epäillä, että edes valintaa kuoleman ja elämän välillä nihilistille suotaisiin; on luultavasti niin, että nihilistin ainoa todellinen vaihtoehto on juuri itsemurha ja kaikki muut “vaihtoehdot” perustuvat tosiasiassa enemmän tai vähemmän oman ajattelun kieltämiseen, mielettömän maailman katseen välttelyyn. #
“2 Silloin minä ylistin vainajia, jotka ovat kuolleet -- ylistin onnellisemmiksi kuin ovat ne, jotka vielä elävät; 3 ja näitä kumpiakin onnellisemmaksi ylistin sitä, joka ei ole syntynytkään ja jonka ei ole tarvinnut nähdä sitä pahaa, mitä auringon alla tapahtuu.”
Saarn. 4:2
evl.fi
linkitys omani #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]5. 5. 2007 18.17[/klo] Viilasin pilkkuja, nykyaikaistin tyyliä ja tekniikoita.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]4. 4. 2010 18.05[/klo] Päivitin linkin.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #