— Excuse me, do you know which stop is the railway sta­tion? #

J: Yes, it’s the last one. #

— The last one? #

J: Yeah. #

— Okay. Thank you. #

… #

J: This is it! #

— This is it? #

J: Yes. #

Ostin­pa Espoos­ta aasia­lai­sel­ta pöy­tä­myy­jäl­tä 13 eurol­la täm­möi­sen hii­ren, jos­sa on sisäl­lä skor­pio­ni. #

 #

Valo vaih­taa väriä. #

Myy­jä­nai­nen vai­kut­ti hie­man kireäl­tä, mut­ta (rasis­ti­sen käsi­tyk­se­ni mukaan) aasia­nai­set ovat aina kaup­paa teh­des­sään varuil­laan niin kuin nii­tä oli­si men­nei­syy­des­sä hui­jat­tu niin mon­ta ker­taa, että ne ovat menet­tä­neet kai­ken luot­ta­muk­sen­sa “asiak­kai­ta” koh­taan. #

J (isoa mat­ka­lauk­kua raa­haa­val­le nai­sel­le): Ras­kas­ta hom­maa. #

— Niin on. #

J: Näin koval­la hel­teel­lä. #

— Niin. Ja on se muu­ten­kin. #

J: Niin. #

(Hyvä esi­merk­ki sii­tä mik­si koen puhu­mi­sen omal­la koh­dal­la­ni niin huo­nok­si mediak­si: noin­kin lyhyeen sana­vaih­toon sisäl­tyy jo räi­keä vir­he. Nyt ei ole ensin­nä­kään oikeas­ti “kova” hel­le, ja toi­sek­seen vaik­ka oli­si­kin, tuol­loin oli vie­lä aamu jol­loin se ei vie­lä miten­kään voi olla “kova”. Jot­ta oli­sin sano­nut oikein, oli­si pitä­nyt sanoa vain “näin läm­pi­mäl­lä ilmal­la”. Kes­kus­te­lu­kump­pa­ni toki kom­pen­soi ilmai­su­ni heik­kout­ta ymmär­rys­ky­vyl­lään, mut­ta koen edel­lyt­tä­nee­ni lii­kaa jos niin tapah­tuu.) #

Osal­lis­tuin jon­kin ver­ran kes­kus­te­lui­hin kylä­pai­kois­sa, mut­ta edel­leen (mui­den) mer­kil­le­pan­ta­van vähän. Muis­tin kyl­lä skar­pa­ta sikä­li, etten ulko­puo­li­sek­si (vää­jää­mät­tä kui­ten­kin) jää­tyä­ni teh­nyt niin kuin nor­maa­lis­ti teen ja sul­keu­tu­nut koko­naan, vaan jat­koin tilai­suuk­sien kyt­tää­mis­tä ja sanoin sanot­ta­va­ni, jos jotain sanot­ta­vaa oli. #

Se on kui­ten­kin kak­sin ver­roin kuor­mit­ta­vam­paa kuin koko­naan vai­ke­ne­mi­nen (joka on minul­le luon­te­vin­ta), eikä minul­la sil­ti­kään enim­mäk­seen ole mitään sanot­ta­vaa aiheis­ta, jois­ta satun­nai­sis­sa ihmis­ko­koon­tu­mi­sis­sa kes­kus­tel­laan, jol­lei sit­ten kes­kus­tel­la tie­to­ko­neis­ta tai jos­tain muus­ta eri­tyi­sa­lu­ees­ta, mitä tapah­tuu vain har­voin. #

En siis vai­ke­ne enin­tä osaa ajas­ta sik­si, etten­kö uskal­tai­si sanoa mitään (mitä sitä­kin kyl­lä saat­taa sat­tua), vaan sik­si, ettei pääs­sä­ni ker­ta kaik­ki­aan ennä­tä herä­tä yhtään aja­tus­ta ennen kuin kes­kus­te­lu on jo siir­ty­nyt eteen­päin. Eikä kyse siis myös­kään näyt­täi­si ole­van sii­tä, että saan aja­tuk­sia lii­an isol­la vii­vel­lä. En vain saa aja­tuk­sia ollen­kaan. #

Kes­ki­tyn kuun­te­le­maan ja seu­raan siten kyl­lä kes­kus­te­lun kulus­sa mui­ta, mut­ten kyke­ne osal­lis­tu­maan, kos­ka minul­la ei kuun­te­lul­ta­ni ole mitään mil­lä osal­lis­tua. Kun yri­tän seu­ra­ta kes­kus­te­lua, johon osal­lis­tuu minun lisäk­se­ni useam­pia kuin yksi ihmi­nen, on kuin aivo­ni lak­kai­si­vat asso­sioi­mas­ta sääs­tääk­seen kapa­si­teet­tia Kuun­te­lul­le isol­la K:lla. #