marginaali

Sherlock Holmes ja sukkaava tapaus

#10634. Tiistai, 11. joulukuuta 2007 klo 14.42.40, kirjoittanut Jani.

Olen muis­taak­se­ni kat­sel­lut Sher­lock Hol­mes: Tapaus silk­ki­suk­kaa sil­loin­kin kun se vii­mek­si näy­tet­tiin, mut­ta eili­sil­ta­na kat­se­lin sen ihan kun­nol­la alus­ta lop­puun. Voi hyvä juma­la miten huo­no se onkaan. #

Rupert Eve­rett on Hol­me­si­na vie­lä Bas­ker­vil­len koi­ras­sa etsi­vää esit­tä­nyt­tä Ric­hard Rox­burghiakin anee­mi­sem­pi. Vaik­ka Bas­ker­vil­lessä minus­ta posi­tii­vi­sel­la taval­la van­hois­ta kaa­vois­ta poi­ken­nut­ta Wat­sonia esit­tä­nyt Ian Hart uusii­kin roo­lin­sa Silk­ki­su­kas­sa, on Bas­ker­vil­len tem­pe­ra­ment­ti­ses­ta, mut­ta ehdot­to­man käy­tän­nöl­li­ses­tä Wat­sonista jäl­jel­lä vain kal­pea muis­to. #

Bas­ker­vil­lessä niin her­kul­li­ses­ti van­hat kuviot pää­lael­leen kään­tä­nyt pök­kö­pää-Hol­mes ja jovi­aa­li-Wat­son -ase­tel­ma ja näi­den kah­den hah­mon väli­nen kit­ka on lähes koko­naan pois­sa. Ainoa sii­tä posi­tii­vi­ses­ti muis­tut­ta­nut koh­taus Silk­ki­su­kas­sa tapah­tuu sen jäl­keen, kun Hol­mes on jäl­leen pidä­tyt­tä­nyt vää­rän mie­hen, ja Wat­son ottaa ohjat käsiin­sä, pakot­taen hert­tuat­ta­ren pal­jas­ta­maan mur­haa­jan pii­lo­pai­kan vie­lä elos­sa ole­van uhrin löy­tä­mi­sek­si. #

Kaik­kein pahin pyhäin­hä­väis­tys täs­sä koko­naan uudes­sa Hol­mes-tari­nas­sa, joka siis ei perus­tu Doy­len kir­joi­tuk­siin, ovat kui­ten­kin sen lii­an monet myön­ny­tyk­set ame­rik­ka­lai­sen tv-dek­ka­ri­pe­rin­teen suun­taan. Tei­ni­tyt­tö­jä jah­taa­va feti­sis­ti­mur­haa­ja ehkä vie­lä menet­te­li­si, ellei perä­ti synk­kyy­des­sään oli­si jopa ter­ve­tul­lut­kin moder­ni­soin­ti, mut­ta ame­rik­ka­lai­sis­sa nyky­dek­ka­reis­sa jo kli­sei­nen vakio, teki­jän psy­ko­lo­gi­nen pro­fi­loin­ti latis­taa koko sen jän­nit­teen, min­kä sek­su­aa­li­sen motii­vin vie­mi­nen sel­lais­ten asioi­den käsit­te­lyyn lähes täy­sin kyke­ne­mät­tö­mään ajan­jak­soon nos­tat­tai­si. #

En aina­kaan omas­ta mie­les­tä­ni kuu­lu nii­hin puris­tei­hin, jot­ka eivät kyke­ne sulat­ta­maan min­kään­lai­sia uusia tul­kin­to­ja van­hois­ta ker­to­muk­sis­ta. Päin­vas­toin, esi­mer­kik­si juu­ri Bas­ker­vil­len tapa esit­tää Hol­me­sin sosi­aa­li­sen köm­pe­lyy­den seu­rauk­set toi elo­ku­vaan rea­lis­mia, jol­lais­ta kano­ni­si­na­kin pide­tyis­tä Jere­my Brett -Hol­meseis­ta puut­tui, ja joka siten oli oma­pe­räis­tä ja ter­ve­tul­lut­ta vaih­te­lua. #

Sen sijaan Sher­lock Hol­mes: Tapaus silk­ki­suk­ka ei tar­joa mitään ennenn­nä­ke­mä­tön­tä tai oma­pe­räis­tä. Yri­tyk­ses­sään siit­tää ris­tiin kak­si eri maa­il­mas­ta ole­vaa kult­tuu­ri­tuo­tet­ta se ei onnis­tu tar­joa­maan mitään kum­man­kaan gen­ren ystä­vil­le, eikä myös­kään luo­maan mitään uut­ta, mikä kohoai­si edes jol­lain tapaa näi­den läh­tö­koh­tien­sa ylä­puo­lel­le. #

Pihtamiini

#10631. Maanantai, 3. joulukuuta 2007 klo 11.27.20, kirjoittanut Jani.

“Elä­vä arkis­to jär­jes­ti mar­ras­kuun lopul­la net­ti­ää­nes­tyk­sen kat­so­jien suo­sik­ki­jou­lu­ka­len­te­ris­ta. Yli­voi­mai­sek­si voit­ta­jak­si nousi Rai­li Mik­ka­sen kir­joit­ta­ma His­ta­mii­ni, jos­ta tulee näyt­tei­tä Elä­vään arkis­toon per­jan­tai­sin ja tiis­tai­sin aina jou­luun asti.” #

Elä­vä arkis­to: “Jou­lu­ka­len­te­rin His­ta­mii­ni” #

Mik­si vain näyt­tei­tä, mik­sei koko­nais­ta jou­lu­ka­len­te­ria? Onko kyse teki­jä­noi­keuk­sis­ta eli rahas­ta, vai kapa­si­tee­tis­ta tai kais­tan­le­vey­des­tä eli rahas­ta? #

Odysseus

#10630. Maanantai, 3. joulukuuta 2007 klo 11.22.12, kirjoittanut Jani.

Luin­pa sit­ten Odys­seuk­sen. Olo on kuin oli­sin luke­nut Raa­ma­tun kan­nes­ta kan­teen, tai jon­kin muun teok­sen, jos­ta on help­po ymmär­tää, että kyse on yhdes­tä kir­jal­li­suus­his­to­rian mer­kit­tä­vim­mis­tä teok­sis­ta, mut­ta jos­ta en hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti tul­lut hul­lua hurs­kaam­mak­si. #

Ehkä sii­nä tapauk­ses­sa, että oli­sin itse­kin har­ras­ta­nut klas­sil­li­sia teok­sia sii­nä mää­rin kuin Joyce on Ulys­sesta työs­täes­sään epäi­le­mät­tä teh­nyt, oli­sin saa­nut täs­tä irti val­ta­van pal­jon enem­män, mut­ten kui­ten­kaan voi väit­tää, etten­kö nyt jotain minä­kin: nau­tin val­ta­vas­ti var­si­nai­sis­ta tajun­nan­vir­ta­jak­sois­ta, eri­to­ten vii­mei­sen luvun, Pene­lo­pen paris­sa. #

Oli­si aivan mah­ta­vaa, jos tuol­lais­ta teks­tiä voi­si tuot­taa siten kuin mil­tä kir­jai­li­ja saa sen näyt­tä­mään: että aja­tuk­set muun­tui­si­vat kir­jai­mik­si sel­lai­si­naan, kuin itses­tään. Lähim­mäk­si tuo­ta olen pääs­syt kir­joi­tel­les­sa­ni ilman backs­pace-näp­päin­tä. #

Wiki­pe­dian mukaan Joyce valit­te­li jäl­ki­kä­teen sys­te­ma­ti­soi­neen­sa teos­ta lii­kaa, ja se on kyl­lä help­po alle­kir­joit­taa. Pääl­lim­mäi­nen vai­ku­tel­ma, joka kir­jas­ta aina­kin minun sil­mil­le­ni hyp­pä­si, oli kir­jai­li­jan yri­tys bras­sail­la tai­doil­laan: “kat­so­kaa, kuin­ka laa­ja on hal­lit­se­mie­ni tyy­lien ja tek­nii­koi­den kir­jo!” #

Eipä sil­lä, etten­kö itse­kin niin teki­si, jos kyky­ni oli­si­vat yhtä mah­ta­vat kuin Joycen oli­vat. #

Saa­ri­kos­ken suo­men­nok­ses­ta oli­si help­po löy­tää kri­ti­soi­ta­vaa, mut­ta työ on ollut niin val­ta­va, että oli­sin houk­ka jos väit­täi­sin pys­ty­nee­ni itse parem­paan. Sitä pait­si Saa­ri­kos­ki lupa­si jäl­ki­kir­joi­tuk­ses­saan ottaa kai­ken jul­kai­se­mi­sen jäl­keen tule­van kri­tii­kin nöy­räs­ti vas­taan työn­sä paran­ta­mi­sek­si, wiki­pe­dia­mai­sel­ta vai­kut­ta­vas­sa hen­ges­sä, mikä sekin on kun­nioi­tet­ta­vaa. #

Sally, Juhana ja Rémy

#10617. Sunnuntai, 28. lokakuuta 2007 klo 20.15.38, kirjoittanut Jani.

Kävin Ten­nis­pa­lat­sin tai­de­museos­sa kat­so­mas­sa Sal­ly Mannin valo­ku­va­näyt­te­lyn. Ei valit­ta­mis­ta. Toi­sek­si­pe­rim­mäi­ses­sä huo­nees­sa ollei­ta lähi­kas­vo­ku­via tosin oli hitusen lii­kaa, mut­ta nekin muut­tui­vat hel­pom­min sula­tet­ta­vik­si kun nii­tä kat­se­li hie­man kau­em­paa. Kai­ken­kaik­ki­aan suo­sit­te­len tätä kai­kil­le oikein läm­pi­mäs­ti. Me köy­hät­kin voim­me käy­dä näyt­te­lyis­sä ilmai­sek­si per­jan­tai­sin. #

Kak­kos­ker­rok­sen Juha­na Bloms­tedt -näyt­te­ly oli­kin sit­ten enim­mäk­seen ihan lii­an abstrak­ti jot­ta sitä oli­si miten­kään mah­dol­lis­ta erot­taa ros­kas­ta. #

Sen jäl­keen Rata­to­uil­le, jota en oman koke­muk­se­ni perus­teel­la aina­kaan aikui­sil­le voi suo­si­tel­la, ja tus­kin lap­sil­le­kaan, kos­ka elo­ku­van ongel­ma­na oli sen pituus. Lop­pu­puo­lel­la oli ihan lii­an mon­ta mut­kaa jot­ta mie­len­kiin­to oli­si säi­ly­nyt. Ani­maa­tio­jäl­ki oli kyl­lä enim­mäk­seen lois­ta­vaa, tuon tuos­ta­kin sitä huo­ma­si unoh­ta­neen­sa kat­sel­leen­sa koko ajan ani­maa­tio­ta eikä oike­aa elo­ku­vaa. Ja ylim­män ruo­ka­krii­ti­kon rata­to­uil­le-takau­ma onnis­tui mai­nios­ti lunas­ta­maan sil­le mais­te­lu­het­kel­le etu­kä­teen pelot­ta­van kor­keak­si kasa­tut odo­tuk­set. #