Näin jär­jet­tö­min­tä kos­kaan koke­maa­ni unta, jos­sa mikään (ihmi­set, asiat, pai­kat, tapah­tu­mat) ei pysy­nyt het­keä kau­em­paa sama­na, ja jota var­jos­ti jär­je­tön pel­ko sii­tä, että tämä on todel­li­suut­ta, jos­ta ei voi herä­tä. Tuo herää­mään kyke­ne­mät­tö­myys koros­tui sik­si, että kaik­ki ympä­ril­lä­ni vies­tit­ti kui­ten­kin, että on jär­jet­tö­myy­des­sään ihan unen kal­tais­ta. #

Kyse oli kai jon­kin­lai­ses­ta sekoa­mi­sen pelos­ta, ja toi­saal­ta minä pel­kään val­veil­la­kin juu­ri sitä, että jos muu­tok­sel­le antaa vähän­kään perik­si, se alkaa lisään­tyä ja lisään­tyä kun­nes elä­mä on juu­ri tuol­lais­ta Lii­san Ihme­maa­ta, jos­sa mikään ei pysy viit­tä­tois­ta sekun­tia kau­em­paa sama­na. #

Juu­ri sel­lais­ta­han elä­mä todel­li­suu­des­sa on. Pysy­vyys, johon minä taker­run, on ihan oma kei­no­te­koi­nen luo­muk­se­ni, luonn­o­ton Fran­kens­tei­nin hir­viö­ni. Ihmi­sen pitäi­si kye­tä elä­mään jat­ku­vas­ti muut­tu­van todel­li­suu­den kans­sa, ja minä tie­dän ole­va­ni ihan pas­ka yksi­lö lajis­sa­ni, kun en sii­hen pys­ty. Tai tar­kem­min sanot­tu­na minun­kin jäyk­kyy­del­lä­ni on mui­hin omi­nai­suuk­sii­ni yhdis­tet­ty­nä omat stra­te­gi­set etun­sa (perus­ta kult­ti, lisään­ny sen kans­sa kuin kani, kuo­le nuo­re­na), mut­tei täl­lais­ta ole teh­ty kes­tä­mään pari­kymp­pis­tä van­hem­mak­si. #