marginaali

Sanoin kuvaamaton

#11572. Tiistai, 4. joulukuuta 2007 klo 16.31.47, kirjoittanut Jani.

““Sanoin kuvaa­mat­to­mas­ta” puhu­mi­nen ei ole sat­tu­man­va­rais­ta, sil­lä on koros­tet­ta­va, että mikä­li tuo­ta tus­kaa voi­tai­siin hel­pos­ti kuva­ta, useim­mat tämän iki­van­han sai­rau­den luke­mat­to­mis­ta uhreis­ta oli­si­vat pys­ty­neet luot­ta­muk­sel­li­ses­ti välit­tä­mään ystä­vil­leen ja rak­kail­leen (jopa lää­kä­reil­leen) jota­kin oman pii­nan­sa todel­li­sis­ta ulot­tu­vuuk­sis­ta ja ehkä herät­tä­mään ymmär­rys­tä, jota yleen­sä on puut­tu­nut. Tämä ymmär­tä­mät­tö­myys ei taval­li­ses­ti ole joh­tu­nut myö­tä­tun­non puut­tees­ta vaan sii­tä, että ter­veet ihmi­set eivät ker­ta kaik­ki­aan kyke­ne kuvit­te­le­maan kär­si­mys­tä, joka on niin vie­ras arki­ko­ke­muk­sel­le. Minun mie­les­tä­ni tuo tus­ka on lähin­nä huk­ku­mi­sen tai tukeh­tu­mi­sen tun­net­ta — mut­ta nämä­kään kuvat eivät ole osu­via.” #

Wil­liam Sty­ron: Pimeän kuva: muis­tel­ma hul­luu­des­ta. Suom. Mir­ja Ruta­nen, lin­ki­tys oma­ni. #

Vertaiskertomuksien puute, psykoosi?

#6391. Maanantai, 3. joulukuuta 2007 klo 16.06.01, kirjoittanut Jani.

On tus­kas­tut­ta­vaa, etten löy­dä mis­tään mitään ver­tais­ker­to­muk­sia jot­ka kuvai­si­vat omaa koke­mus­ta­ni hul­luk­si tule­mi­ses­ta. Kuvauk­sis­sa psy­koo­sis­ta on joi­tain etäi­ses­ti saman­tyyp­pi­siä piir­tei­tä, mut­ta nekin vain etäi­ses­ti; tun­ne mie­len (aja­tus­ten) hajoa­mi­ses­ta on oikeas­taan ainut oire jon­ka voi­sin alle­kir­joit­taa täy­sin. Mitään ais­ti­har­ho­ja tai vai­no­har­hai­suut­ta minul­la ei ole kos­kaan ollut, eikä niis­tä vapaa­ta psy­koo­sia net­ti tun­nu tun­te­van lain­kaan. #

Kaik­kein lei­mal­li­sin psy­koo­sin oire on luke­ma­ni perus­teel­la sii­tä kär­si­vän kyvyt­tö­myys näh­dä itse oman tilaan­sa poik­kea­vuut­ta. Se, miten tuo sopii omaan koke­muk­see­ni, kuvas­taa hyvin sitä miten huo­nos­ti psy­koo­si­diag­noo­si oman arvio­ni mukaan minuun sovel­tui: tie­dos­tin kyl­lä täy­del­li­sen hyvin ole­va­ni hajoa­mis­pis­tees­sä, mut­ta pidin ja pidän sitä edel­leen koko elä­mä­ni todel­li­sim­pa­na koke­muk­se­na — ainoa­na mah­dol­li­se­na reak­tio­na sen­het­ki­seen mie­len­si­säi­seen todel­li­suu­tee­ni. #

Olet­tai­sin, että jos tuo itsear­vio­ni oli­si ollut psy­koo­sin värit­tä­mä, näki­sin sen näin jäl­ki­kä­teen pie­leen­men­nee­nä, mut­ta asia on pikem­min­kin päin­vas­toin. Nyt olen var­ma sii­tä että tuol­loi­nen reak­tio­ni ei ollut suh­tee­ton, kun taas tuol­loin todel­li­suu­den­ta­ju­ni luo­tet­ta­vuus huo­let­ti minua, kos­ka ulkoi­ses­ti elä­mä­ni puit­teis­sa ei ollut lähes­kään mitään pää­ni sisäl­lä rai­von­nee­seen hir­mu­myrs­kyyn ver­rat­ta­vaa. Tämän oireen perus­teel­la minut pitäi­si siis täl­lä het­kel­lä arvioi­da psy­koot­ti­sem­mak­si kuin mitä tuol­loin olin, eikä sii­nä taas tämän­het­ki­sen pär­jää­mi­se­ni valos­sa oli­si mitään jär­keä. #

Se on kuin pisteeseen puristetuksi tuleminen

#6389. Lauantai, 24. marraskuuta 2007 klo 23.11.17, kirjoittanut Jani.

Se on kuin pis­tee­seen puris­te­tuk­si tule­mi­nen. Jos aja­tel­laan klaustro­fo­bi­aa mitat­ta­va­na suu­ree­na, se vas­taa kau­hun tun­net­ta sil­loin, kun mit­ta­ri näyt­tää ääre­tön­tä. Sii­hen ei lii­ty ympä­röi­vän tilan rajoit­tu­nei­suut­ta, sii­hen ei edes tar­vi­ta sitä, vaan kyse on sisäi­sen todel­li­suu­den ava­ruu­del­li­ses­ta luhis­tu­mi­ses­ta nol­laan. #

Jokai­nen lii­ke, jo pelk­kä aja­tus­kin liik­ku­mi­ses­ta tekee kipe­ää, kos­ka se tun­tuu luon­nol­lis­ten rajo­jen rik­ko­mi­sel­ta; sitä halu­aa pysäh­tyä koko­naan, laka­ta tyys­tin liik­ku­mas­ta, hen­git­tä­mäs­tä ja ajat­te­le­mas­ta, kos­ka kaik­ki lii­ke — aja­tuk­sen lii­ke mukaan­luet­tu­na — tuot­taa luonn­o­ton­ta tus­kaa. #

Aja­tus kuo­le­mas­ta tun­tuu sil­loin loo­gi­ses­ti äärim­mäi­sen loh­dul­li­sel­ta. #

Minun on hyvin vai­kea kuva­ta tätä, luul­ta­vas­ti sik­si, etten ole tuon yhden koke­muk­sen lisäk­si kos­kaan tun­te­nut mitään, mikä oli­si edes lähel­lä sitä, enkä ole kos­kaan edes kuul­lut kenen­kään muun koke­neen vas­taa­vaa, joten jo pelk­kien ver­taus­ku­vien­kin kek­si­mi­nen tun­tuu yli­voi­mai­sel­ta. #

En osaa sanoa, teki­si­kö täl­lai­sen koke­muk­sen ainut­laa­tui­suus sii­tä kenel­le tahan­sa samal­la taval­la rak­kaan kuin mitä se on minul­le, vai olen­ko sii­nä suh­tees­sa vain oman­lai­se­ni, maso­kis­ti­nen poik­keus. #

Tarpeeksi masentuneena sitä ei jaksa jäsentää ajatuksiaan sanoiksi

#6386. Torstai, 8. marraskuuta 2007 klo 22.03.02, kirjoittanut Jani.

Tar­peek­si masen­tu­nee­na sitä ei jak­sa jäsen­tää aja­tuk­si­aan sanoik­si, eikä se tie­tys­ti ole edes siel­tä kaik­kein hel­poim­mas­ta pääs­tä teh­tä­viä asioi­ta muu­ten­kaan, ettei se sikä­li ole ihme­kään jos ei jak­sa. Se on kui­ten­kin har­mil­lis­ta, kos­ka se sanal­lis­ta­mi­nen voi­si olla kovas­ti­pal­jon hyö­dyl­lis­tä, tai aina­kin minut on aivo­pes­ty niin usko­maan. En minä pidä läs­nä­ole­vaa kuu­li­jaa edel­ly­tyk­se­nä sil­le jäsen­tä­mi­sen hyö­dyl­li­syy­del­le, minus­ta tun­tuu että aina­kin minul­le blo­gi­muo­toi­nen­kin ker­to­mi­nen asiois­ta enim­mäk­seen äänet­tö­mäl­le, mut­ta kui­ten­kin peri­aat­tees­sa mil­loin tahan­sa kuu­lol­la ole­val­le ylei­söl­le, toi­mii ihan yhtä hyvin. Se läs­nä­ole­va kuu­li­ja voi kyl­lä­kin olla parem­pi moti­voi­ja sii­hen sanal­lis­ta­mi­seen. #