Näin vii­me yönä unta, että olin X:n luo­na kylässä[alaviite]Voit laka­ta epä­röi­mäs­tä: kyl­lä, näi­tä X-unia on usein.[/alaviite], mikä jo sinän­sä on nykyi­sel­lään riit­tä­vän kau­ka­na todel­li­suu­des­ta ollak­seen unel­li­sen absur­dia, mut­ta ikään kuin sii­nä ei oli­si ollut tar­peek­si, tapah­tui seu­raa­vaa: #

Unes­sa X:llä oli venä­jän­kää­piö­hams­te­ri robo­rovs­ki[alaviite]Että piti­kin taas eksyä kat­se­le­maan nui­ta kar­va­pal­lo­ja! Taas jou­tuu teke­mään töi­tä muis­tut­taak­seen itsel­leen, että toi­sin kuin tut­ki­muk­set väit­tä­vät, minä vain stres­saan­tui­sin lem­mi­kin­hoi­dos­ta entis­tä­kin enemmän.[/alaviite], joka juok­sen­te­li, tai aina­kin sil­lä het­kel­lä oli vapaa­na lat­tial­la. Joka tapauk­ses­sa tämä siis kuu­lui asi­aan, eli se ei ollut karan­nut. Yri­tin teh­dä sen kans­sa tut­ta­vuut­ta käy­mäl­lä lat­tial­le ja ojen­ta­mal­la käte­ni sitä koh­ti. Sil­loin se pirun pik­ku­jyr­si­jä kii­pe­si käsi­vart­ta­ni pit­kin ylös ja iski ham­paan­sa pos­kee­ni!  #

Ger­bii­lit minua on sat­tu­nees­ta syys­tä pur­reet käsis­tä ker­ran jos toi­sen­kin, ja sen kyl­lä aikui­nen mies yleen­sä kes­tää yni­se­mät­tä, mut­ta täs­sä­pä tuli tie­tys­ti kuviin uni­rea­lis­mi siten, että sen, todel­li­suu­des­sa ger­bii­liä­kin pie­nem­män otuk­sen puru­ka­lus­to oli jok­seen­kin kalii­be­ria kesy­rot­ta. Minä koe­tin saa­da sitä pääs­tä­mään irti ensin hel­läs­ti, sit­ten voi­mal­li­ses­ti ja lopul­ta jou­duin totea­maan, ettei se saa­ta­na pääs­tä­nyt irti vaik­ka ravis­tin pää­tä­ni! Tun­sin, kuin­ka pik­ku hil­jaa kas­vois­ta­ni alkoi irro­ta liha­kim­pa­le sii­tä, mis­sä eläin oli yhä sin­nik­kääs­ti ham­pail­laan kiin­ni. Ja sivus­ta hie­man huvit­tu­nee­na kat­se­le­va X vain tote­si, että oma­pa­han on ongel­ma­ni, tjsp. #

Sit­ten sovel­sin itä­mais­ten tais­te­lu­tek­nii­koi­den filo­so­fi­aa, ja käy­tin vas­tus­ta­ja­ni voi­mia ove­las­ti hän­tä itse­ään vas­taan puris­ta­mal­la elu­kan pää­tä sen molem­mil­ta sivuil­ta, pakot­taen sen omat pos­ket kul­ma­ham­pai­den väliin niin, että pur­res­saan minua se puri myös­kin itse­ään, ja täl­lä tek­nii­kal­la onnis­tuin vapaut­ta­maan itse­ni sen ham­pais­ta. Kun sen jäl­keen las­kin otuk­sen maa­han, huo­ma­sin suruk­se­ni, jopa pie­nek­si kau­huk­se­ni, että sen leu­at oli­vat­kin luk­kiu­tu­neet pure­ma-asen­toon, eikä se siis vain ollut kyen­nyt pääs­tä­mään irti minus­ta, vaik­ka oli­si tah­to­nut­kin! Se jäi pelos­ta täris­ten kyh­jöt­tä­mään sii­hen, mihin sen olin las­ke­nut, leu­at yhä puris­tu­nei­na tiu­kas­ti yhteen. #

Tul­kin­ta seu­raa peräs­tä, jos seu­raa. Nyt minul­la vain itket­tää sen pie­nen eläin-poloi­sen koke­ma pel­ko. #

Sain juu­ri suru­vies­tin: toi­nen Rii­tan nuo­ris­ta ger­bii­leis­tä, rust point -naa­ras Lyy­ti oli meneh­ty­nyt traa­gi­ses­sa onnet­to­muu­des­sa. Näin ollen Irma saa­nee pika­puo­liin uuden kämp­pik­sen, kos­ka ger­bii­lit eivät viih­dy yksin. Poik­keuk­sia­kin tosin on, näh­tä­väs­ti nime­no­maan kump­pa­nin­sa menet­tä­nyt ger­bii­li saat­taa hyl­jek­siä sen seu­rak­si tupu­tet­tu­ja, uusia lajitovereita[alaviite]Kyllä taas Freud oli­si innois­saan tämän kir­joi­tuk­sen kanssa.[/alaviite] (SGY ry: Ger­bii­li FAQ/Yleistä: “Voin­ko hank­kia vain yhden ger­bii­lin, jos pidän sil­le pal­jon seu­raa?”). #

Ger­bii­lit elä­vät kes­ki­mää­rin kol­mes­ta nel­jään vuot­ta. Olen kau­hul­la odot­ta­nut, kos­ka Rau­nol­le tai Pöti­käl­le tulee nou­ta­ja. Tämän, koko­nais­ta yhden ker­ran (vai kak­si?) tapaa­ma­ni otuk­sen meneh­ty­mi­ses­tä nyt koke­ma­ni suru ei tie­dä hyvää lähes omien lap­sien veroi­sik­si koet­tu­jen pik­kuo­tus­ten mene­tys­tä sil­mäl­lä­pi­täen. #

Minul­le suru on joten­kin lamaut­ta­va koke­mus samal­la taval­la kuin voi­ma­kas kipu. Sitä kokies­sa­ni minun ei tee mie­li teh­dä mitään; kir­joit­taa, syö­dä, tai edes liik­kua. Sitä tah­too vain käper­tyä pai­kal­leen makaa­maan, odot­ta­maan että tun­ne menee ohi. Ja itke­mi­nen, se se vas­ta tur­haa tou­hua on. Olen tera­pias­sa­kin valit­ta­nut sii­tä, kun itke­mi­ses­tä ei ole mitään hyö­tyä. Voi­mak­kaa­seen itkuun liit­ty­viä, fyy­si­siä pon­nis­te­lui­ta seu­raa­via mie­li­hy­vä­hor­mo­nien aiheut­ta­mia tun­te­muk­sia lukuu­not­ta­mat­ta itku ei mil­lään taval­la hel­po­ta surua­ni, sii­tä puhu­mat­ta­kaan, että paha mie­li läh­ti­si sil­lä koko­naan pois (tyy­liin “itke vain, se hel­pot­taa”). #

Täl­lä en kui­ten­kaan tar­koi­ta, että miten­kään hal­vek­sui­sin itke­mis­tä tai itke­viä ihmi­siä; päin vas­toin. Omal­la koh­dal­la­ni sii­tä ei kui­ten­kaan ole surus­sa mitään apua, niin kuin ei mis­tään muus­ta­kaan. Sitä vain uppo­aa syväl­le surun kuri­muk­seen; masen­nus vetää poh­jal­le kuin pai­no­voi­ma, eikä minul­la ole sii­piä. Jos jos­sain, niin sii­nä on sai­raut­ta­ni selit­tä­vä aivo­jen säh­kö­ke­mial­li­nen toi­min­ta­häi­riö. Sem­moi­sia aivon tilo­ja ei vain vali­tet­ta­vas­ti voi­da klii­ni­ses­ti tut­kia eikä tode­ta. Vie­lä, toi­von voi­va­ni lisä­tä. #

Tosia­sias­sa kui­ten­kin uskon, että se on vain asioi­den nor­maa­li luon­ne. Putoa­va ihmi­nen voi räpis­tel­lä käsil­lään ja usko­tel­la, että estää tai aina­kin hidas­taa siten vajoa­mis­taan. Mitä kau­em­pa­na on maas­ta, sitä hel­pom­pi illuusio­ta len­tä­mi­ses­tä on yllä­pi­tää. Mut­ta lopul­ta läs­säh­tää tan­te­ree­seen. #

Cal­las went away but her voice fore­ver stay
Cal­las went away, she went away
God bless you
Ah! Je relis sans ces­se! Je dev­rais les det­rui­res!
Ces lett­res, ces lett­res! Ces lett­res, ces lett­res! #

Enig­ma: Cal­las Went Away #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]2005-08-27 14:13[/klo] Muo­toi­lin WP:lle. Nyky­ai­kais­tin linkityksiä.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]7.10. 15:04[/klo] Kor­ja­sin Aavi­kon albu­mi­si­vul­le vie­neen lin­kin kuvaan kos­ka pois­tin Aavi­kon.
[muokkaus][klo]2011-06-06 12:49[/klo] Päi­vi­tin tyy­liä, pois­tin gallerialinkit.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #