marginaali

YHTÄKKIÄ ROXETTE

#12079. Keskiviikko, 10. maaliskuuta 2010 klo 11.23.43, kirjoittanut Jani.

http://www.youtube.com/watch?v=Xb5nSSOAIwA
Fading Like A Flower (Eve­ry Time You Leave)
Aamu val­ke­ni aurin­koi­se­na, mut­ta niin­hän se aina tekee näin kes­ki­viik­koi­sin. Kato­taan­pa vain, niin ilta­päi­vään men­nes­sä tyh­jyys alkaa kol­ku­tel­la ja lop­puil­ta menee eili­sis­sä fii­lik­sis­sä. Mut­ta kuka tie­tää, jos­pa se eili­nen oli­kin ennak­koa täl­tä päi­väl­tä ja tänään perin­tei­nen kes­ki­viik­koa­la­ku­lo onkin vähä­jäi­sem­pi kuin nor­maa­lis­ti! Niin! Sitä odo­tel­les­sa! :zzar: #

Ostin Maun­tin Duu­ta kun sitä­kin saa nykyi­sin kalo­rit­to­ma­na tai mitä per­ke­leen kole­roi­ta ne oli. Ei tul­lut minun kal­jan­juo­mi­sis­ta­ni mitään, eikä sii­de­rei­den- eikä lon­ke­roi­den-. Jäl­kim­mäi­siä nyt sen­tään saat­toi sen pul­lol­li­sen kituu­tel­len nie­les­kel­lä, mut­ta lim­sat ovat sit­ten­kin parem­pia, ja nii­tä saa free­nä. Free­nä, joka vaa­ti­si oman ero­tus­mää­reen­sä kal­jan ja sanan rin­nal­le — Free as in soda? #

Toki sit­ten kui­ten­kin Jägeriä aina kun sitä hal­val­la onnis­tuu joten­kin saa­maan. Seu­raa­van ker­ran luul­ta­vas­ti tou­ko­kuus­sa. #

Mel­kein ajoin nai­sen yli, kun kum­pi­kin yrit­ti väis­tää. Sil­lä lail­la sitä hel­pos­ti saa­tai­siin ihmi­set jao­tel­tua hen­ki­sen laa­tun­sa mukai­siin kas­tei­hin: pan­tai­siin ne leik­ki­mään jänis­tys­tä (ad hoc -suo­men­nok­se­ni peli­teo­rian chic­ke­nil­le). On mei­tä, minun ja sen nai­sen kal­tai­sia, jot­ka väis­tä­vät aina kaik­kia mui­ta. Sit­ten on nii­tä, jot­ka eivät väis­tä ketään mis­sään olo­suh­teis­sa, ja loput sijoit­tu­vat näi­den ääri­päi­den välil­le. (Lin­ki­tän täs­sä koh­taa stra­te­gi­ses­ti meno­paus­siin.) #

Gimme that grin

#10158. Torstai, 22. lokakuuta 2009 klo 11.56.19, kirjoittanut Jani.

Rutii­ni täs­tä kir­joit­ta­mi­ses­ta on sär­ky­nyt vii­kon tauol­la, tun­tuu taas tur­han han­ka­lal­ta tämän tyh­jän tilan täyt­tä­mi­nen. No, eikö­hän se taas täs­tä Pik­ku-Hil­jaa. (Voi Hil­ja-par­kaa, kaik­ki aina sitä!) #

En yleen­sä ole kuu­mei­le­vaa tyyp­piä, mut­ta täs­sä kulu­neen vii­kon aika­na olen kyl­lä vähän kär­si­nyt koi­ra­kuu­mees­ta. Mones­ti­kin­han minä sitä olen jär­ki­puo­lel­la­ni aja­tel­lut, kuin­ka sen pitäi­si peri­aat­tees­sa olla mie­len­ter­vey­del­le hyväk­si, jos oli­si koi­ra. Nyt on sit­ten tun­tu­nut vah­van tun­ne­pe­räi­ses­ti sil­tä, että voi kun oli­si. #

Sii­hen sit­ten täy­tyy käyt­tää sitä jär­keä, että saa haa­vei­lun kuriin. Jos minul­la oli­si eläin, tai vaik­ka lap­si, sii­nä kävi­si kui­ten­kin niin että hem­mot­te­li­sin sen pilal­le. Minul­la ei ole sydän­tä sanoa ei, ei var­sin­kaan sel­lai­sel­le pie­nel­le. Koirasta/lapsesta tuli­si sem­moi­nen niin kuin niis­sä tv-ohjel­mis­sa, jois­sa kouluttaja/psykologi ojen­taa nii­tä koiran/lapsen pomot­ta­mia per­hei­tä, että ihan vää­rin olet­te tuo­ta elukkaanne/pienokaistanne koh­del­leet, kun se nyt luu­lee ole­van­sa isän­tä talos­sa. Nii­tä lus­su­ja koiranomistajia/vanhempia kun ajat­te­let­te, niin tie­dät­te täs­mäl­leen mil­lai­nen minä­kin oli­sin. #

Näin muu­ten vii­me yönä unta Roxet­ten How Do You Dos­ta. #

Hau duju duus­ta. #