Gimme that grin
#10158. Torstai, 22. lokakuuta 2009 klo 11.56.19, kirjoittanut Jani. 23
Rutiini tästä kirjoittamisesta on särkynyt viikon tauolla, tuntuu taas turhan hankalalta tämän tyhjän tilan täyttäminen. No, eiköhän se taas tästä Pikku-Hiljaa. (Voi Hilja-parkaa, kaikki aina sitä!) #
En yleensä ole kuumeilevaa tyyppiä, mutta tässä kuluneen viikon aikana olen kyllä vähän kärsinyt koirakuumeesta. Monestikinhan minä sitä olen järkipuolellani ajatellut, kuinka sen pitäisi periaatteessa olla mielenterveydelle hyväksi, jos olisi koira. Nyt on sitten tuntunut vahvan tunneperäisesti siltä, että voi kun olisi. #
Siihen sitten täytyy käyttää sitä järkeä, että saa haaveilun kuriin. Jos minulla olisi eläin, tai vaikka lapsi, siinä kävisi kuitenkin niin että hemmottelisin sen pilalle. Minulla ei ole sydäntä sanoa ei, ei varsinkaan sellaiselle pienelle. Koirasta/lapsesta tulisi semmoinen niin kuin niissä tv-ohjelmissa, joissa kouluttaja/psykologi ojentaa niitä koiran/lapsen pomottamia perheitä, että ihan väärin olette tuota elukkaanne/pienokaistanne kohdelleet, kun se nyt luulee olevansa isäntä talossa. Niitä lussuja koiranomistajia/vanhempia kun ajattelette, niin tiedätte täsmälleen millainen minäkin olisin. #
Näin muuten viime yönä unta Roxetten How Do You Dosta. #
Hau duju duusta. #
[…] Blogasin: Gimme that grin http://mummila.net/marginaali/2009/10/22/gimme-that-grin/ […]
Minä luulen, että minusta tulisi ylettömän tiukka äiti/koiranomistaja, koska olen katsellut niitä TV-sarjoja ja nauranut niiden ihmisten typerälle kiltteydelle. Että ihmiset osaavatkin pahoinpidellä lapsiaan/lemmikeitään niin monella tavalla, esim. juurikin olemalla asettamatta heille/niille mitään rajoja! Ylikompensoisin tätä, ja olisin sitten kaamea.
Mutta jokin koirien miellyttämishalussa kyllä ärsyttää minua aivan erityisen paljon. Lapset sen sijaan saisivat mieluusti yrittää aina miellyttää vanhempiaan, koska se helpottaisi kasvattajan tehtävää kummasti!
mulle tuli tästä lievästi negatiivinen beg-assosiaatio (http://suezsan.blogspot.com) mut se ei toki ole sun vika. mietin joskus et joku eläin olisi kiva olla yksinkin asuessa, mutta kun niiden hoito on nytkin niin vaikeaa, ja kalat on sentään hyvin anteeksiantavia eikä tarvi ruokaa kuin kerran päivässä, niin ei ole juuri takeita että pystyisin pitämään kissan tai koiran kovin pitkään elossa. saattaa silti olla että yritän jonain päivänä.. O.o
exme: Täytyy toivoa, että näiden ohjelmien esittämisellä olisi sellainen vaikutus, että ihmiset, jotka muuten olisivat tuolla lailla lussuja kasvattajia, joko ryhdistäytyvät tai sitten minun laillani pidättäytyvät kasvatettavan hankkimisesta. Kunhan vaan ei sitten heiluri heilahtaisi tuolla tavalla toiseen ääripäähän.
ill.: Minä olen siinä käsityksessä, että kalat ne vasta työläitä hoidettavia ovat kaikkine vedenvaihtoineen sun muineen. Mutta noita kasvatuksellisia ongelmia niiden kanssa ei kyllä tosiaankaan sitten ole. :)
Minä en niin noista koirista.. kissaihminen olen ikäni ollut. Niitä ei paljon kasvateta, ja tykkään niitten ylimielisestä asenteesta ja sitten taas luonneikkuudesta. Ja onhan niitä sellasia nöyriäki kissoja.. joskaan montaa en ole nähnyt.
Se on jännä tuo, että se kissojen ylimielisyys on nimenomaan se mikä niissä toisiin vetoaa. Minuun se vetoaa eläimissä melkein yhtä vähän kuin ihmisissäkin. En vihaa kissoja, mutta minusta tuntuu, että mihinkä ne minua muka tarvitsisivatkaan, ja minä vastaavasti niitä. Joidenkin kuvausten perusteella kissanomistajalta tunnutaan vaativan suorastaan masokistista luonnetta.
Mun mielestä on ihanaa kun kotikotona on koira. Se on tavallaan niin tosi läheinen, melkein oma mutta kuitenkaan siitä ei tarvitse ottaa pienintäkään vastuuta eikä haittaa vaikkei se juurikaan pidä mua auktoriteettinä, pääasia että se tottelee sitä oikeaa isäntäänsä. Eikä se muuten ilmene ettei se mua tottele kuin että jos mä lähden sen kanssa metsään kävelylle ja päästän sen irti niin se ei tule enää takaisin kuten muille tulee :D Omaa koiraa en voisi kuvitella hankkivani, rajoittaa vähän liikaa elämää. Ainakin tällä hetkellä.
Luulisi, että jos valkkaa oikeanlaisen rodun, siitä saa kasvatettua ihan hyvän ilman mitään totaalitiukkaa kuriakin. Mutta se on vain mututuntumaa. Useinhan kun ne semmoset tottelemattomat ja täysin mahdottomat koirat on vähän sellaisia väärään tarkoitukseen jalostettuja.
Äh, en tykkää puhua koirajuttuja kun aina sitten jotkut todelliset koiraihmiset käy päälle faktoinensa.
Sellainen mutu mullakin on, että seurakoiraksi jalostetusta rodusta ehkä helpommin saisi seurakoiran. Mitään metsästyskoiraa en ottaisi kaupunkiasuntoon kitumaan, vaikka sellaisista enemmän pidänkin. Jos asuisin maalla omakotitalossa niin sitten kyllä.
Koiraihmisena kasvaneena ja koiran omistajana sanoisin, kahden kissan kanssa asuminen on mielenkiintoista ja molemmat kissat ‚Pumpkin ja Sergio ovat luonteeltaan tosi omalaatuisia,Pumpkin on parasta kaveria Sharitan kanssa(kultainen noutaja 12v.)kun taas Sergio ollut meilla 1,5 vuotta ei tule koiran kanssa toimeen ollenkaan.Molemmat omalla tavallansa tosi mukavia kissoja. Sergio taas EI tule toimeen ‚Joelin Hamsterin “Dash“kanssa ollenkaan. Dash jos karkaa linnastaan tai pyorastaan tulee olemaan “kissanruokaa” heti.Koira vai kissa ? Kissa kotona.Koira ulkoilemassa sinun kanssa!
koiraa harkitsen joskus ihan just siitä syystä että olisi pakko ulkoilla ja liikkua sen kanssa.oon muuten tälläinen kotona nysvöttäjä.olen sivusta seurannut kuinka toinen mt-ongelmainen pitää koiraa ja eläin on tuonut sen tyypin elämään tietynlaista rutiinia (rutiinit on usein ihan hyvä asia) ja pysyvyyttä.koira tottelee minuakin jonkun verran. alussa tyyppi ei kouluttanut sitä mitenkään mutta paransi onneksi tapansa.nykyään jopa tykkään siitä koirasta.
mutta tietty on sekin aspekti että eläintä ei saa ottaa vain sen takia että jos se sitten parantaisi minua jotenkin, vaan siitä pitää huolehtia kunnolla,just käyttää koiraa ulkona joka päivä 2-3 kertaa ja olla aktiivinen päänkin sisällä,ja mä en joskus vaan pysty. et siinä mielessä se olisi riski että koirasta tulisi hemmoteltu, lihava ja huonosti koulutettu.sitäpaitsi yksiö on kumminkin ehkä liian pieni pinta-ala.
kalojen hoito on joskus todella kipu persiissä. se oli joskus ihan rutiinia mutta nyt olen syöksynyt jotenkin sen suhteen kaaokseen eli vedenvaihtoa ei tehdä säännöllisesti.mut ei ne siihen silti ole kuolleet.eikä ne valita. solakampiakin ne on kun ruokkii vaan kerran päivässä.yksi niistä oli ihan hiton lihava ja nyt se on just normaalin rajoilla (siis lihavuus-päässä).“akvaario-asiantuntijat” tuolla foorumeilla etc. sanoo että yks kerta ruokaa päivässä riittää.on se pakkokin tulevaisuudessa kun en enää ole täällä niitä ruokkimassa.tulee kyllä kissoja ja kaloja ikävä,jopa sitä paskahommaa eli kalastaa liikaa lisääntyneitä monneja.mut ehkä mulla vielä joskus on joku muu eläin.. :)
Satu: Dash on kyllä naseva nimi.
ill.: Yksi sitten vielä, mikä ei minun koiralleni olisi hyväksi, on se, että sen sosiaalistaminen jäisi varmaan liian vähälle. Niinhän sitä väitetään, että koiran kanssa tulee omistajalle luontevasti kontakteja muiden koiranomistajien kanssa, mutta minä kyllä luulen, että minun tapauksessani se kääntyisi päälaelleen.
Meille muutti pystykorva kesällä. Yllätyin itsekkin kuinka vähän tiesin koirista - öö, sisäsiistiksi opettaminen? Kirjastoon. No nyt on sitten opiskeltu kynnenleikkuuta, haukkumista ja muuta. Teoriassa ja käytännössä. Opetin yhden turhankin jutun ihan tyhmyyttäni.
No, ei voi tuolla lailla jättää roikkumaan! Minkä jutun?
Meillä ei kai koskaan ollut sisäsiistejä koiria lapsuudenkodissakaan, oli vain piha-. Ja kaikki(alla) näkemäni koirankasvatuskeinot perustuivat väärin tekemisestä rankaisuun oikein tekemisestä palkitsemisen sijasta. Niinpä se lähtökohta olisi minun kohdallani puhdasta pöytääkin (mitääntietämättömyyttä) huonompi, väärien skeemojen oikaisuyritystä.
Meilläkin koira asuu ulkona, mutta ei se sisälle pissaa.
Töllöstä tuli sellainen ohjelma kuin “Hienosti hihnassa” tässä taannoin. Siinä neuvottiin jatkuvan ei!:n karjumisen sijaan palkitsemaan oikeasta toiminnasta. Kuulostaa loogiselta. Sitten näytettiin harjoitus, jossa koiran herkku laitetaan avoimelle kämmenelle, mutta koira ei saa sitä ottaa siitä. Aina kun koira yritää, niin herkku kätketään nyrkkiin, ja vasta kun koira lopettaa yrittämisen, se herkku annetaan sille. Meidän koiruus oppi jutun nopeasti ja osaa tämän tempun hyvin. Se ei ota herkkua kämmeneltä, vaikka työntäisi kättä lähemmas - se vaan väistää. Mutta kuinka tämän tempun osaaminen auttaa tilanteessa, jossa vaaleisiin vaatteisiin pukeutunut sukulainen tulee käymään, eikä kuratassu saisi sitä vasten hyppiä? Koira oppi tempun, mutta tumpula omistaja ei osaa sitä hyödyntää…
No niin, sanopa se! Justiin tuo kasvattamisen logiikan vaikeus on yleisen pehmoluontoisuuteni ohella syy siihen miksi minun koirastani tulisi aivan kuriton. Pitäisikö sukulaisella olla herkkuja mukanaan, ja omistajan pitäisikin kouluttaa sukulainen antamaan ne herkut vasta kun koira heittää hyppimästä?
Vai voisiko sitä herkusta pidättäytymistä käyttää sen ein merkityksen opettamiseen? Tai siis olisiko voinut… eli olisi kieltänyt sitä koiraa aina sillä eillä siinä yhteydessä, niin osaisiko se sitten soveltaa sitä eitä sen kuullessaan, kun on kyse vieraiden tervehtimisestä? “Ahaa, nyt kun pidättäydyn tekemästä sitä mitä mieli tekisi, niin minut palkitaan.”
Nii sanoppa se sitte - ainakin ollaan sekä koira, että komentaja ihan yhtä ulalla tilanteen tullen. Onneksi voin laittaa aina ton koulutuksen puutteen sen piikkiin, että “pystykorvat ovat luonteeltaan itsenäisiä ja itsepäisiä”
Sekin sitten vielä tosiaan, että niistä jotkut ovat kovapäisempiä kuin toiset. Pystärin ohella mm. tsivauva, jollaisesta varsinkin haaveilen.
Minusta koiralla on oikeus olla myös tottelematta, kuten meillä ihmisilläkiin. Semmoinen luonnokas koira viehättä minua. Sen sijaan koirat, jotka on harjoitettu tottelemaan makupaloilla, tuovat ällöttävyydessään mieleen Pavlovin koirakokeet. Kaikki kolme koiraamme ovat luonteeltaaan täysin erilaisia, se näkyy käytöksessä ja niin sen pitää ollakin.
Nuista koira ja lastenkasvatusohjelmista on pakko sanoa, että niistä ei (minusta) opi mitään mitä järki ei sanois. Niissä tehään kasvattaminen tarpeettoman hankalaksi hommaksi.
Jos hommaat koiran, käytä järkeä. Sen kummemmin koirakirjoja tai ohojelmia kattomatta kyllä hoksaa, että “joo voispa käyä kattomassa tuota naapurin koiraa, että tottuu toisiin koiriin” ja osaa kieltää, jos koira esim. hyppää ihimistä vasten. Ja koska tosiaan koiralla on se halu miellyttää ihmistä niin ei tartte olla psykologi, että tajuaa kehua koiraa ja antaa huomiota, kun se käyttäytyy hyvin.
Jos on epävarma koulutuksessa, niin vinkiksi voi sanoa ehkä yhen tärkeän asian: koiran pitää tietää rajansa. Siinä se monilla menee pieleen, kun koiralla ei ole mitään käryä mitä se saa ja mitä ei saa tehä etenki ihmisten suhteen.
Meillä menee oman koiran kanssa aivan mukavasti (sekä häkissä asuessa, että kerrostalossa kaupungissa asuessa). Minulle on tärkeää, että koira suhtautuu oikealla lailla ihmisiin. On aivan se ja sama haukahtaako se vastaan tulevalle koiralle, mutta ihmisiä sen täytyy pitää ns. ylempiarvoisina.
Leena: Tuon kautta muuten ehkä ymmärrän hiukan paremmin noita kissanomistajiakin, sillä kun noin sitä kuvailet, niin ilman muuta omapäinen koira kuulostaa minustakin paremmalta kuin semmoinen ihan pehmo.
Reeta: Ja minun koirakuumeni kun alkoi jo olla ohi, niin nyt teidän kommentit taas pahensivat sitä! Saatte sen kasvattamisen kuulostamaan niin luontevalta…