Huom: Spoi­le­rei­ta tulee vas­ta lopus­sa eril­li­sen varoi­tuk­sen kans­sa. #

Kuten Fei­bus­sa eili­sil­ta­na pian elo­ku­van näh­tyä­ni hih­kai­sin, aina­kin seu­raa­vat ehdot täyt­tä­vien kan­nat­taa käy­dä kat­so­mas­sa Tron: Perin­tö: jos #

a) olet näh­nyt Tro­nin ja
b) pidit sii­tä tai aina­kin uskot sen olleen aikaan­sa edel­lä ja
c) tyk­käät kovan luo­kan tek­no­por­nos­ta. #

Näi­den lisäk­si Jeff Brid­ge­siä, var­sin­kin karis­maat­ti­ses­ti van­hen­tu­nut­ta Jeff Brid­ge­siä fanit­ta­vat saat­ta­vat pitää elo­ku­vas­ta, vaik­kei­vät yllä ole­via ehto­ja täyt­täi­si­kään. Kol­mas ryh­mä ovat Daft Punk -fanit, vaik­ka todel­li­set Daft Punk -fanit aina­kin minun las­kuis­sa­ni täyt­tä­vät vähin­tään­kin ehto­luet­te­lo­ni c)-kohdan. #

Tron: Perin­nön juo­ni on pal­jon yksin­ker­tai­sem­pi kuin Tro­nin, mut­ta jat­ko-osan ase­tel­ma nojaa sen ver­ran vah­vas­ti edel­tä­jään­sä, että epäi­len, ettei edel­tä­jää näke­mät­tö­mien ole kovin help­po orien­toi­tua sen ympä­ris­töön jol­lei vir­tu­aa­li­to­del­li­suuk­sis­ta ole muu­ten­kaan koke­mus­ta. Visu­aa­li­ses­ta kar­kis­ta naut­ti­mis­ta se ei tie­ten­kään estä, ja sitä Tron: Perin­nös­sä kyl­lä pii­saa. #

Sii­tä puheen ollen, tämä oli ensim­mäi­nen kol­miu­lot­tei­nen elo­ku­va jon­ka olen näh­nyt, ja täy­tyy­pä sanoa, että… I am disap­point. Osin sitä ehkä selit­tää se, että aina­kin Tron: Perin­tö sisäl­si vähin­tään yhtä pal­jon perin­teis­tä kak­siu­lot­teis­ta kuvaa kuin kol­miu­lot­teis­ta, mut­tei­vät ne kol­miu­lot­tei­set­kaan osuu­det kyl­lä luval­la sanoen miten­kään tajun­taa­rä­jäyt­tä­viä olleet. #

En toki pani­si pahak­se­ni jos kol­miu­lot­tei­suus tuli­si ilmai­se­na lisä­nä — sil­loin jopa suo­si­sin 3D-ver­sio­ta perin­tei­sen kus­tan­nuk­sel­la, jos vali­ta pitäi­si. Kol­miu­lot­tei­suu­des­ta pitää kui­ten­kin mak­saa 15-30 % yli­mää­räis­tä, ja mikä pahin­ta, se edel­lyt­tää elo­ku­van kat­se­lua epä­mu­ka­vien lasien kans­sa. Aina­kaan minul­le jo ennes­tään sil­mä­la­si­päi­se­nä noi­den pola­ri­soi­vien lasien epä­mu­ka­vuus ei kyl­lä ollut niil­lä luo­dun vai­ku­tel­man arvoi­nen saa­ti­ka, että sii­tä lys­tis­tä oli­si kan­nat­ta­nut mak­saa yli­mää­räis­tä. #

Tot­ta puhuen halusin käy­dä tämän kikan nyt kat­sas­ta­mas­sa, sil­lä jo etu­kä­teen suh­tau­tu­mi­se­ni sen vai­kut­ta­vuu­teen oli sen ver­ran epä­luu­loi­nen, että pel­kä­sin, että koko vil­li­tys menee pian ohi eikä kol­miu­lot­tei­sia elo­ku­via sen jäl­keen taas näy­te­tä minun elin­ai­ka­na­ni. Aiem­min perus­tin tämän epäi­ly­ni sii­hen, miten lai­meal­ta 3D:n vas­taan­ot­to on tun­tu­nut, mut­ta nyt voin vedo­ta koke­muk­seen: tuo­hon lai­meu­teen on hyvät syyn­sä. #

Spoi­le­rei­ta. #

Juo­ni oli, kuten jo sanoin, var­sin yksin­ker­tai­nen. Pidin eri­tyi­ses­ti sii­tä, ettei pää­hen­ki­lön muka­na roik­ku­nut väki­näis­tä koo­mis­ta sivu­hah­moa niin kuin surul­li­sen usein toi­min­ta­seik­kai­luis­sa tapah­tuu. Lisäk­si pää­osa­ne­sit­tä­jä Gar­rett Hed­lund ei ollut lähes­kään niin ärsyt­tä­vä kuin täl­lai­sen “nuo­ri kapi­nal­li­nen” -hah­mon esit­tä­jät tur­han usein tup­paa­vat ole­maan. Hed­lund saat­taa jopa olla tur­han­kin lai­mea joi­den­kin (nais­ten) makuun, mut­ta sitä makua tyy­dyt­tä­mään muka­na onkin sit­ten Jeff Brid­ge­siä oikein kak­sin kap­pa­lein. #

Romans­si­ku­vio oli lopul­ta ihan perin­tei­sen tur­ha, vaik­ka sii­hen saak­ka Oli­via Wil­den esit­tä­mä Quor­ra oli kyl­lä ihan riit­tä­vän itse­näi­nen ja vah­va hah­mo ollak­seen ole­mat­ta pelk­kä ärsyt­tä­vä koris­te. Mic­hael Shee­nin Cas­tor oli her­kul­li­nen riek­ku­va gay­hah­mo, ja sitä suu­rem­pi pet­ty­mys oli tuon hah­mon perin­tei­nen pet­tu­rin­roo­li. #

Lisäk­si elo­ku­vas­sa minua ärsyt­ti Dis­neyn lumi­kin­val­koi­nen todel­li­suus, jos­sa mui­ta ihon­vä­re­jä näkyy kor­kein­taan sivu­roo­leis­sa. Tosin toki­han sekin on paran­nus­ta alku­pe­räi­seen ver­rat­tu­na. #