Vie­tin aamun pas­sii­vis­ten sel­vä­unien paris­sa: olin enim­mäk­seen tie­toi­nen sii­tä, että tapah­tu­mat ovat unta, mut­ten enim­mäk­seen puut­tu­nut nii­den kul­kuun tai ohjan­nut nii­tä miten­kään. Kun olin uppou­tu­mai­sil­la­ni lii­an syväl­le tapah­tu­mien todel­li­suu­teen, ravis­tau­duin hereil­le. Aina nukah­det­tua­ni uudes­taan tapah­tu­mat alkoi­vat sii­tä tilan­tees­ta, mis­sä oikeas­ti­kin olin, eli yksin sän­gyl­lä. #

Herät­tyä­ni lopul­ta pysy­väs­ti mie­tin unen ja val­veen välis­tä eroa. Uskoak­se­ni ne on mah­dol­lis­ta erot­taa toi­sis­taan laa­dul­li­ses­ti: unis­sa­ni tapah­tu­mat saa­vat aina alkun­sa omas­ta ajat­te­lus­ta­ni, kun taas val­ve­to­del­li­suu­des­sa sel­lais­ta tapah­tuu vain hyvin har­voin, sat­tu­mal­ta. #

Tie­ten­kään en yleen­sä kiin­ni­tä tähän omaan, aktii­vi­seen roo­lii­ni unie­ni todel­li­suu­den luo­mi­ses­sa kovin pal­jon huo­mio­ta, mut­ta sil­loin kun teen, se on help­po näh­dä. Toi­si­naan se on räi­keän ilmeis­tä vaik­kei sitä edes yrit­täi­si poi­mia: ajat­te­len jotain (“Entä jos tuo tele­vi­sio-ohjel­man hir­viö oli­si­kin tot­ta?”), ja eikös vaan heti seu­raa­va­na het­ke­nä juu­ri se asia toteu­du­kin unes­sa (“Aargh, nyt se hir­viö sei­soo tuol­la keit­tiös­sä!”). #

Sen sijaan omis­ta reak­tiois­ta tapah­tu­miin ei unta, aina­kaan epä­sel­vä­un­ta tai tämä­naa­mui­sen kal­tais­ta pas­sii­vis­ta sel­vä­un­ta voi erot­taa val­ve­to­del­li­suu­des­ta, sil­lä ne reak­tiot ovat samat: unen pel­ko, huvit­tu­nei­suus ja viha ovat samaa pel­koa, huvit­tu­nei­suut­ta ja vihaa kuin mitä oli­si­vat val­vees­sa. #

Ainoas­taan jär­jes­tys on siis eri todel­li­suus­tyy­peil­lä eri­lai­nen: unes­sa tulee ensin aja­tus, sit­ten sen herät­tä­mät mie­li­ku­vat, sit­ten reak­tio nii­hin. Val­ve­to­del­li­suu­des­sa tulee ensin tapah­tu­ma, sit­ten mie­li­ku­va sii­tä, sit­ten reak­tio sii­hen ja lopuk­si mah­dol­li­ses­ti aja­tus, joka uskot­te­lee itsel­leen olleen­sa ket­jun alku­pääs­sä niin kuin unes­sa. #