Lähe­tin juu­ri Plus­sa-infon asia­kas­pal­ve­luun seu­raa­van­lai­sen tie­dus­te­lun: #

Ostin tänään Pirk­ka-merk­ki­siä, huna­ja­ma­ri­noi­tu­ja broi­le­ri­sui­ka­lei­ta. Pais­taes­sa­ni nii­tä löy­sin lihan jou­kos­ta jotain sin­ne kuu­lu­ma­ton­ta: pie­nen muo­vin­kap­pa­leen. Onnek­se­ni löy­sin sen pais­to­vai­hees­sa, etten tul­lut niel­leek­si sitä. #

Tei­tä ehkä kiin­nos­tai­si sel­vit­tää kuin­ka tuo muo­vin­pa­la on lihan jouk­koon jou­tu­nut. Voin­ko pos­tit­taa sen jon­ne­kin tut­kit­ta­vak­si? Myös pak­kaus, jon­ka sisäl­lä se oli, on minul­la tal­les­sa. #

 #

Tänään len­kil­lä kuun­te­lin DJ Marce­lon Sen­so­ri­aa, ja huvi­tin itseä­ni miet­ti­mäl­lä omia hau­ta­jai­sia­ni. Mie­tin, kuin­ka oli­sin esit­tä­nyt vii­mei­ses­sä tah­dos­sa ja tes­ta­men­tis­sa­ni, että haluan ehdot­to­mas­ti, että hau­ta­jai­sis­sa­ni soi­te­taan muis­tok­se­ni tämä kah­dek­san­mi­nuut­ti­nen trance-bii­si koko­nai­suu­des­saan. Niin­pä hau­ta­jais­vä­ki sit­ten istui­si kil­tis­ti pai­koil­laan, kun joku lait­tai­si CD:n soit­ti­meen. #

Int­ron jäl­keen kone­ki­vää­rin lail­la nakut­ta­va rif­fi pyö­räh­täi­si käyn­tiin, ja pian sen jäl­keen rum­pu­ko­ne alkai­si jys­kyt­tää. Ensim­mäis­ten kuu­den­tois­ta loo­pin jäl­keen jot­kut jou­kos­ta alkai­si­vat jo vai­kut­taa hie­man vai­vau­tu­neil­ta, mut­ta he kuvit­te­li­si­vat kap­pa­leen sen­tään lop­pu­van pian. Seu­raa­vien kah­dek­san loo­pin jäl­keen kaik­ki vään­te­li­si­vät jo tus­kas­tu­nei­na käsi­ään, mut­ta kukaan ei uskal­tai­si tie­ten­kään teh­dä mitään, kos­ka nämä­hän ovat hau­ta­jai­set, ja kysees­sä on sen­tään vain­ajan vii­mei­nen toi­ve! #

Kun hie­man kuu­den­nen minuu­tin jäl­keen taus­ta hel­lit­tää het­kek­si, kaik­ki luu­li­si­vat, että nyt tämä ihan lii­an pit­käk­si veny­nyt, suo­ma­lai­nen, “kukaan ei sano mitään, vaik­ka kaik­ki tie­tä­vät” -pii­na lop­puu. Mut­ta mitä vie­lä! Rif­fi palaa takai­sin ryt­min ja täy­den taus­tan kans­sa hui­maan lop­puklii­mak­siin… jota kukaan ei saa kuul­la, kos­ka naa­mas­taan punai­se­na helot­ta­va pap­pi on lopul­ta­kin ampais­sut pen­kis­tään sam­mut­ta­maan soit­ti­men. #

“Pap­pi?”, minä kuu­len tei­dän kysy­vän. Aivan niin, minun hau­ta­jai­sis­sa­ni on mitä luul­ta­vim­min pap­pi minun omas­ta uskonn­ot­to­muu­des­ta­ni huo­li­mat­ta. Minun lähi­su­ku­lai­se­ni ovat nimit­täin juu­ri sitä peri­suo­ma­lais­ta, tuli­ki­viä pais­ko­val­la juma­lal­la lap­se­na neu­root­ti­sik­si pelo­tel­tua poruk­kaa, joka ei kyke­ne irrot­tau­tu­maan äiti-kir­kos­ta. #

Ja tämä siis sii­tä­kin huo­li­mat­ta, että he suh­tau­tu­vat usko­vai­siin när­käs­tyk­sen­se­kai­sel­la, hil­jai­sel­la hal­vek­sun­nal­la kaik­kial­la pait­si hau­ta­jai­sis­sa, häis­sä, ja muis­sa traa­gi­sis­sa siir­ty­mä­juh­lis­sa. Niis­sä rii­teis­sä papit saa­vat toi­mit­taa sere­mo­nia­mes­ta­rin teh­tä­vi­ään ja olla muka­na vakuut­te­le­mas­sa, että tämä kaik­ki on osa elä­mää ja jon­kun näky­mät­tö­män ukke­lin suur­ta suun­ni­tel­maa. Ei sitä tie­ten­kään kukaan usko, mut­ta ei sil­le papil­le kui­ten­kaan kukaan myös­kään uskal­la sanoa, että sinä­hän puhut ihan höpö­jä. #

Voi­si se bii­si toi­saal­ta olla myös DJ Sam­myn (ja Caris­man) Prince of Love. Kun huna­jai­nen nai­sää­ni oli­si vii­si minuut­tia ker­jän­nyt rak­kau­den prins­sil­tään tai­vaal­li­sia merk­ke­jä lem­mes­tä, ilmas­sa lei­jui­si hyvin vah­va häm­men­nys ja sitä­kin vah­vem­pa­na epäi­lys vain­ajan nais­suh­tei­den epä­on­nis­tu­mis­ten yhtey­des­tä tämän toi­ve­kap­pa­leen herät­tä­miin, hänen suku­puo­lis­ta suun­tau­tu­mis­taan kos­ke­viin aja­tuk­siin. #

Ei vai­nes­kaan, kyl­lä­hän se hau­ta­jais­bii­si yhä edel­leen­kin oli­si Aphex Twi­nin Rhu­barb, eihän sii­tä pää­se mihin­kään. #

Tuo poh­dis­ke­lu sit­ten puo­les­taan toi mie­lee­ni ylä­as­te­ai­kai­set aamu­na­vauk­set. Sil­loin opet­ta­jat oli­vat kek­si­neet nakit­taa sen hom­man oppi­lail­le (se vaih­toeh­to, ettei aamu­na­vauk­sia oltai­si pidet­ty ollen­kaan, kek­sit­tiin tiet­tä­väs­ti vas­ta jos­kus tämän vuo­si­tu­han­nen alus­sa, Kii­nas­sa). Yleen­sä aamu­na­vauk­sen pitä­jä­nä kul­loin­kin ollut oppi­las­pien­ryh­mä luki tai puhe­li joi­tain aja­tuk­sia kes­kus­ra­dios­sa, ja soit­ti lopuk­si nau­hal­ta jon­kin kap­pa­leen. #

Ker­ran sit­ten myös mei­dät, siis mei­dän luo­kan pojat, naki­tet­tiin pitä­mään aamu­na­vaus­ta. Hoi­dim­me hom­man kotiin siten, että kukin sanoi mik­ro­fo­niin “huo­men­ta”, ja sen jäl­keen pyö­räy­tim­me soi­maan U.S.U.R.A.:n Open Your Mind -bii­sin. Yllät­tä­vän kau­an sitä saa­tiin kuun­nel­la ennen kuin joku opet­ta­jis­ta vai­vau­tui lähe­tys­kes­kuk­seen kat­kai­se­maan sen! #

Tuo oli sivu­men­nen sanot­tu­na luul­ta­vas­ti kaik­kein eni­ten mur­ro­si­käis­ten kapi­noin­tia muis­tut­ta­va tem­paus, jos­sa minä kos­kaan olin osal­li­se­na. Olin siis var­sin kilt­ti kou­lu­lai­nen. #

Mut­ta tämä, että kone­musiik­ki lau­kai­see van­hem­mis­sa suku­pol­vis­sa sel­lais­ta ahdis­tu­nei­suut­ta kuin se tekee, on minus­ta todis­te sii­tä, että juu­ri kone­musiik­ki on - tai oli, aina­kin vie­lä sil­loin - aitoa nuo­ri­so­musiik­kia. Tois­ta on joi­den­kin kita­ra­rok­ki­kap­pa­lei­den kans­sa. Oli­han se kapi­nal­lis­ta ehkä jos­kus nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten. Mut­ta se, että län­si­mai­nen nuo­ri­so vie­lä nykyi­sin­kin kuun­te­lee kita­ra­rok­kia niin san­koin mas­soin, on minus­ta yhtä ter­ve ilmiö kuin jos ne kuun­te­li­si­vat Mat­tia ja Tep­poa, ja pitäi­si­vät itse­ään kapi­nal­li­si­na. #

Mut­ta minun pääs­sä­ni­hän on hius­tup­su! Taas­ko minä olen ajel­lut sen huo­li­mat­to­mas­ti. #