Näh­tä­väs­ti pel­kään ahneut­ta, omaa­ni, lii­al­lis­ta vaa­ti­vuut­ta­ni tai siis sitä, että tar­vit­se­vuu­te­ni uuvut­taa. Tämä juo­lah­ti tänään mie­leen psy­ko­lo­gil­la, kun ker­roin sii­tä, kuin­ka vii­mek­si pahoi­tin mie­le­ni sii­tä, että seu­raa­va tapaa­mi­nen (eli tämän­päi­väi­nen) sovit­tiin vas­ta täk­si päi­väk­si eikä jo vii­me vii­kol­le. #

Se tilan­ne (kak­si viik­koa sit­ten) meni ihan sil­män­rä­päyk­ses­sä ohi, ja juu­ri sii­nä se pal­jas­tuu: minä en sano­nut mitään, vaan vetäy­dyin välit­tö­mäs­ti “yksi­nä­ni minun on pak­ko pär­jä­tä” -kuo­ree­ni. Juu­ri kun olin pääs­syt (sanoin) todis­ta­mas­ta luot­ta­muk­ses­ta­ni, jota psy­ko­lo­gia koh­taan tun­nen. Eli aloin esit­tää sitä vah­van roo­lia, jota esi­tän yleen­sä kaik­kial­la muu­al­la kuin siel­lä. Sel­lais­ta joka pär­jää yksin, anta­mat­ta muil­le pie­nin­tä­kään mer­ki­tyk­sen ripet­tä. #

Toi­sen­lai­sel­la tem­pe­ra­men­til­la varus­tet­tu ihmi­nen oli­si sii­nä pai­kas­sa ruven­nut vaa­ti­maan itsel­leen sitä min­kä vail­le jää­mis­tä minä jäin nyt vain tykö­nä­ni märeh­ti­mään. Minä olen niis­sä taa­pe­ro­ko­keis­sa se, joka jää pää punai­se­na huu­ta­maan oven taak­se kun äiti vie­dään toi­seen huo­nee­seen, ja sit­ten kun äiti tulee takai­sin, yri­tän olla niin kuin äitiä ei oli­si­kaan, jot­ten kiin­tyi­si uudes­taan, jot­ten voi­si tul­la uudes­taan jäte­tyk­si. Tämän rai­nan voi kuvi­tel­la pyö­ri­vän pää­ni sisäl­lä alus­ta lop­puun muu­ta­man sekun­nin mur­to-osan sisäl­lä tuol­lai­sis­sa tilan­teis­sa. #

Sanoin, että tämä­kin on osal­taan vai­kut­ta­nut tähän tämän­het­ki­seen masen­nuk­seen. Se oli aika haus­kaa sikä­li, että vas­ta­sin niin vahin­gos­sa, käsi­tet­tyä­ni psy­ko­lo­gin kysy­myk­sen vää­rin. Jos oli­sin käsit­tä­nyt oikein, en var­maan­kaan oli­si uskal­ta­nut olla niin rehel­li­nen, kos­ka pel­kään, että jos tar­vit­se­vuu­te­ni pal­jas­tuu, se uuvut­taa hoi­vaa­ja­ni, joka alkaa sit­ten hyl­jek­siä minua sen täh­den. Se on pel­ko, joka ei aina­kaan voi perus­tua tämän kysei­sen hoi­va­suh­teen his­to­ri­aan. #

Tämä on kai­kin puo­lin täy­del­li­sen oppi­kir­ja­mai­nen hoi­to­suh­de kaik­ki­ne näi­ne kom­mer­venk­kei­neen ja eten­kin näi­den minun reak­tioit­te­ni puo­les­ta. Juu­ri täl­lai­sis­ta “poti­las käyt­täy­tyy ja ajat­te­lee ihan nau­ret­ta­vas­ti, ja se on osa pro­ses­sia” -jutuis­ta olen luke­nut kir­ja­tol­kul­la ihme­tel­len, että mik­sen minä ole kos­kaan koke­nut hoi­to­suh­tei­ta­ni siten. #