Sii­nä minä olen, kir­jas­ton sar­ja­ku­vao­sas­tol­la, täy­del­li­sen imper­fek­ti-impo­tent­ti­na luet­tua­ni läpi Veloe­nan koko tuo­tan­non, kun Jere Kara­lah­den näköi­nen köri­läs tulee sei­sos­ke­le­maan uhkaa­van näköi­se­nä sel­kä­ni taak­se. #

Ensin luu­len hänen­kin ole­van vain itse­ni tavoin kiin­nos­tu­nut Milo Mana­ran sar­ja­ku­vis­ta, mut­ta sit­ten hän avaa suun­sa ja sanoo kimeäl­lä äänel­lä: “Minä olen kir­jas­to­tä­ti. Nyt on kuu­le­pa sil­lä lail­la, että sinä et saa lues­kel­la noi­ta Mana­ran sar­ja­ku­via tääl­lä.” #

“Mi-mitä?!”, minä sähäh­dän reto­ri­ses­ti, hen­keä­ni hauk­koen. Olen niin häm­mäs­ty­nyt, että kai­van vasem­man käte­ni ulos housuis­ta­ni ja tun­gen sen oike­aan sie­rai­mee­ni, jol­la epä­on­nek­se­ni juu­ri sil­lä het­kel­lä hen­gi­tän. Köhit­tyä­ni vähän aikaa hap­pea toi­nen sie­rai­me­ni alkaa toi­mia ja samal­la alan toin­tua pahim­mas­ta alku­häm­mäs­tyk­ses­tä­ni. #

Kysyn Jerel­tä: “Mut­ta minä luu­lin että tämä on ylei­nen kir­jas­to. Ette­kö te siis ole­kaan tilan­neet tän­ne kaik­kia näi­tä kir­jo­ja, jot­ta ihmi­set voi­si­vat lukea nii­tä?” #

“Ei, ehei!”, sanoo Kara­lah­ti. “Nämä kir­jat­han ovat pelk­kiä koris­tei­ta.” #

“No voi Saa­ta­na”, minä sanon. #

Sil­loin Jere alkaa eleh­tiä ja nyt­ke­leh­tiä vil­lis­ti, näyt­täen aivan Jim Car­reylta, ja huu­taa: “Sttttt-rike twooooo!” Minä nousen sei­so­maan ja annan hänel­le rai­ku­vat aplo­dit oikeal­la kädel­lä­ni. Sen jäl­keen aset­tau­dun takai­sin maa­han ja sikiö­asen­toon. #

Sit­ten Kara­lah­ti jat­kaa: “Ette te voi tuol­la taval­la puhua. Tämä­hän on kir­jas­to, hyvä mies!” #

Olen entis­tä­kin häm­men­ty­neem­pi. “Mut­ta… te ette ymmär­rä. Minä­hän olen nai­nen ja… ja Saa­ta­na on minun isä­ni. Enkö minä siis saa enää lausua isä­ni nimeä tääl­lä kir­jas­tos­sa?” #

“Ette!”, Jere äräh­tää. “Te ette nyt alkuun­kaan tun­nu tie­tä­vän, mil­lai­nen meno kir­jas­tois­sa on nykyi­sin. Kat­so­kaa­pas tuon­ne nurk­kaan. Näet­te­kö siel­lä ole­van pöm­pe­lin?” #

“Kyl­lä.” #

“Se pöm­pe­li on nimel­tään Inter­net. Kaik­ki tie­don­ha­ku kir­jas­tois­sa tapah­tuu nykyi­sin sen avul­la. Entä näet­te­kö sit­ten tuon Sep­po Kää­riäi­sen näköi­sen mie­hen istu­mas­sa sen pöm­pe­lin ääres­sä?” #

“Kyl­lä.” #

“No, se mies on Sep­po Kää­riäi­nen. Hänen sylis­sään istu­va mies on puo­les­taan Maa­lai­nen, joka on tääl­lä sen takia, että on ole­mas­sa vää­rää ja oike­aa kie­len­käyt­töä. Hän voi opet­taa tei­tä. Sit­ten huo­mau­tan vie­lä erääs­tä sei­kas­ta”, sanoo Kara­lah­ti samal­la, kun hänen pään­sä muut­tuu Jus­si Jur­kan pääk­si. “Tuo tei­dän otsas­san­ne ole­va tatuoin­ti, sitä ei voi­da hyväk­syä tääl­lä.” #

“Tämä­kö? Mut­ta tämä­hän on vain ihan via­ton kuva mie­hes­tä ja nai­ses­ta kiih­keäs­sä anaa­liyhd…” #

Sil­loin Jus­si Jurk­ka hyök­kää kimp­puu­ni vil­lis­ti ähkäis­ten, ja alkaa raas­taa otsaa­ni mat­to­veits­sö­tu­hö­ahs­gö­un­va­sö­unö­av­söiur aörubh aöiuvbö­auv­biöpr­pörh pqrhrq39åhgå9g hå ghpuh­perh gpruhgp9hvfp 8hg rh pörhgp938hg p9oöeq högrh q9hgåjvasofijvåqgj ´00gh q3å4g åh 9hgåq 3h8åg åqrhårg århg 9qrgh qr gåqhjg q´3gh ´0Vtjas­fiävj safämv-kjgäq­rijh årgh q3hgqå 3h äivj äirjg qåh g åivr­ho­äi vnäo rvnqoå hqå834hgå nväirnvronald rea­gan äori hvo­rihv årg qåäghå8 hvå8h årqj4gäigj äoivhå9våqw49ut¨3j opJ­VÄPA JÖOAS IH Oh oiH­GA­Ä­OH GOÖHG ÅOEHG ÅARGHN ÄOAHJ OÖHA­äo äoaI HA ÅGH ÅAVAÄA jsä ä hg åeh gåh ådgh rghsåehg åewhg0q39g q3åäivnjeöioajvåo r8håq3 David Has­sel­blog gåq3 hnvä­viofvn­hö­oi hr8hgåq 3hå8h gå0q9h q9vnsaäoivhär gknvlkhfohyqå894hqå 34htåijgåqw ghåq03h8h48 ågqh #