On yö, olen vii­mei­ses­sä ris­teyk­ses­sä ennen mum­mi­laa. Minul­la on hevo­nen; mus­ta, voi­ma­kas ja suun­nat­to­man kilt­ti, mut­ta jo van­ha ja raih­nai­nen­kin. Nousen sen sel­kään, ja hitaas­ti lön­kyt­täen se rat­sas­taa, me rat­sas­tam­me pit­kin tien vie­rel­lä kul­ke­vaa jalan­kul­ku­väy­lää. #

Saa­vum­me van­han pos­ti­ta­lon koh­dal­le. Hevo­sen voi­mat ovat lopus­sa. Se kuo­lee. Minä olen suun­nat­to­man surul­li­nen, itken. Hau­taan hevo­sen sii­hen, tiel­le, pos­ti­ta­lon eteen. #

Kat­son ylös tai­vaal­le, jos­sa näen täh­den. Jos­tain tie­dän, että hevo­se­ni onkin nyt se täh­ti. Se loh­dut­taa minua, vähän. #

Herään. Olen vie­lä­kin suun­nat­to­man surul­li­nen, itken. #

Näin tämän unen kak­si vuot­ta sit­ten. Minä itken vie­lä nyt­kin, tätä kir­joit­taes­sa­ni. #