Kie­huu ja kihi­see. Suun­nalta jos toi­sel­ta­kin on viime päi­vinä jou­tu­nut pom­mi­te­tuksi samalla asialla, ja mikäpä oli­si­kaan sen iloi­sempi tapa aloi­tella pit­kän hil­jai­suu­den jäl­keistä muri­naa kuin se, että ruut­taan taas kai­ken minussa herän­neen vihan ulos tästä tuu­tista. #

Eilen jos­sain koti­mai­sen, nimel­tä­mai­nit­se­mat­to­man tv-kanavan, jota ei seu­rata, koska sieltä tulee pää­asiassa lii­ga­jää­kiek­koa ja for­mu­loita, ohjel­massa haas­ta­tel­tiin teki­jä­noi­keus­jär­jes­tön äijää, joka tai­vas­teli sitä, että ihmi­set soit­ta­vat hänelle kysyäk­seen, että onko se musii­kin lataa­mi­nen Netistä nyt ihan oikeasti lail­lista. #

Sit­ten taas joku valo­pää heitti kom­men­tilla. #

Sit­ten abel lin­kitti jut­tuun ostos­kes­kuk­sissa valo­ku­vaa­mi­sesta, josta myös Karin pals­talla kes­kus­tel­tiin. #

Kuka arvaa, mikä näitä asioita yhdis­tää? #

Nämä ovat niitä tapauk­sia, jotka saa­vat minut toi­si­naan häpeä­mään suo­ma­lai­suut­tani, ihmi­syyt­täni ja vihaa­maan elä­mää. Tässä maa­il­massa ja var­sin­kin jos­ta­kin syystä tässä maassa eri­tyi­sesti on ihmi­siä, joista on hakattu sisu ulos niin, että jäl­jellä on enää pelkkä häntä koi­pien välissä armon­pa­loja uikut­taen ker­jäävä rak­ki­koira. Täl­lai­set ihmi­set läh­te­vät siitä ole­tuk­sesta, että kaik­keen, kaik­keen, mitä tekee, on pyy­det­tävä lupa. #

Mutta kun se isi tai äiti tai setä tai eno tai täti, joka hak­kasi (sanoilla tai nyr­keillä tai vyön sol­ki­päällä), on nyt jo taakse jää­nyttä elä­mää, ei siltä enää voi pyy­tää lupaa eikä nöy­ris­tellä sille, niin kenelle nöy­ris­tel­lään? Kai­kille, joilla on vähän­kään val­taa, tai jotka vähän­kään kuvit­te­le­vat itsel­lään sitä ole­van: opet­ta­jille, port­sa­reille, polii­sille, ostos­kes­kuk­sen var­ti­joille, mie­li­ku­vi­tuso­len­noille tai hei­dän maal­li­sille edus­ta­jil­leen. #

Eikä siinä mitään, jos se jäi­si­kin sii­hen. Jos nämä sää­lit­tä­vät ali-ihmiset tuli­si­vat kolois­taan nöy­ris­te­le­mään, ja meni­si­vät sit­ten takai­sin pii­loi­hinsa, voisi hei­dät jät­tää omiin oloi­hinsa. Mutta kos­kapa hekin ovat osa tätä biosfää­rin kuo­na­ker­rosta nimeltä ihmis­ten sosi­aa­li­nen todel­li­suus, siinä missä muut­kin, ris­teä­vät tiemme vää­jää­mättä. Ja sil­loin tapah­tuu seu­raa­vaa: kun lui­mis­te­leva pis­ki­riepu näkee jon­kun, joka ei ole­kaan val­mis pol­vis­tu­maan ja nuo­les­ke­le­maan Herra/Rouva Isoherra/-rouva Auk­to­ri­tee­tin hiki­sen­kar­vaista taka­puolta, pako­kau­hun­omai­sessa reak­tiossa sen nis­ka­kar­vat nouse­vat pys­tyyn, se pal­jas­taa ham­paansa ja se hyök­kää! #

Minä tun­nis­tan saman, tiu­kasta (jos­kin meillä onneksi väki­val­lat­to­masta) kas­va­tus­ku­rista joh­tu­van auk­to­ri­teet­ti­pe­lon itses­sä­ni­kin. Mutta siis että joku voi olla hen­ki­sesti niin nujer­rettu, että on val­mis puo­lus­ta­maan nujer­ta­jaansa sen uhkaa­jilta! Ei hyvä hel­vetti, kuinka alas sitä voi ihmi­nen vajota! Koska minä vihaan ja häpeän omaa, pel­kää­vää puolta itses­säni, aina­kin minulle on loo­gista vihata sen aiheut­ta­jaa - siis auk­to­ri­teet­tia. Sinä päi­vänä, kun minä kuvaa­mal­lani, irra­tio­naa­li­sella tavalla hyök­kään val­lan­pi­tä­jää vas­taan nouse­van kans­sa­kär­si­jän kimp­puun, minut saa ampua. (Sen jäl­keen siitä voi blo­gata lyhyesti.) #

Sii­hen asti, oli rak­ki­koira miten sur­kea ja kurja tahansa, niin jos sel­lai­nen iskee ham­paansa minun kint­tuuni, minä pot­kai­sen ja lujaa, enkä tunne siitä mitään tun­non­tus­kia. #

Tämä kansa on pelot­ta­van lähellä entistä Neu­vos­to­liit­toa, enkä nyt puhu maan­tie­teestä. Se, mikä minua pelot­taa kaik­kein eni­ten tässä tilan­teessa on se, että jonain päi­vänä joku jos­sain päin tätä maata havah­tuu tähän todel­li­suu­teen, ja jos se joku on val­lan­pi­täjä, meillä on hyvin pian käsis­sämme ihan oikea polii­si­val­tio, saa­ta­nan Pohjois-Korea Kak­ko­nen nimeltä Suomi. Tämä siksi, että kaikki tässä maassa vain yni­se­vät lupaa saada olla ole­massa ja hen­git­tää ja ken­ties jos­kus jopa vähän jota­kin syödä ja juoda ettei ihan vielä ole pakko kuolla jooko äiti ole kiltti älä tapa. #

Herät­kää, per­kele, var­tio­torni palaa! #

Seu­raava nyt on itses­tään­sel­vyys, mutta kun toi­saalta maa­ilma on täynnä myös­kin imbe­sil­lejä, ja nämä kaksi ryh­mää tun­tu­vat myös­kin leik­kaa­van toi­si­aan koh­tuul­li­sen muhe­vasti, niin teroi­tet­ta­koon: tämä ei tie­ten­kään tar­koita sitä, että pitää mennä pää­tä­pah­kaa itse­tar­koi­tuk­sel­li­sesti rik­ko­maan lakia, vaan sitä, että läh­tö­koh­tai­sena ole­tuk­sena pitää olla, että minulla ja sinulla on oikeus olla, elää, tehdä ja toi­mia. Koska niin se on, halusit sitä tai et, ja vaikka et haluaisi, et kui­ten­kaan voi mitään sille, että minä olen, elän, teen ja toi­min, ja jos sinä et pidä kiinni omasta oikeu­des­tasi tehdä samoin, sil­loin sinä jäät häviölle. Valinta on sinun. #

Kie­huu ja kihi­see. Suun­nalta jos toi­sel­ta­kin on viime päi­vinä jou­tu­nut pom­mi­te­tuksi samalla asialla, ja mikäpä oli­si­kaan sen iloi­sempi tapa aloi­tella pit­kän hil­jai­suu­den jäl­keistä muri­naa kuin se, että ruut­taan taas kai­ken...