Pahoit­te­len, että olen ollut poik­keuk­sel­li­sen kauan hil­jaa, mutta se joh­tuu siitä, että olen tul­lut uskoon. #

Hah, het­ken luu­litte! Myön­tä­kää pois! #

Tosia­siassa päi­väni kulu­vat syö­den ja var­sin­kin niitä syö­mi­siä mit­tail­len. Aina­kaan tähän men­nessä mir­tast­sat… mir­tas­tep… mirs­tap… uusi lääke ei ole saa­nut aikaan mitään ahmi­mis­hi­moa, vaikka lää­käri kyllä sanoi­kin sen vai­kut­tava kyl­läi­syy­den­tun­tee­seen eikä ruo­ka­ha­luun. Ja kun minä en ole kum­paa­kaan nou­dat­taen syö­nyt enää vuo­siin vaan aiem­min loh­du­tuk­sek­seni, nyt kalori-, proteiini- ja ras­va­mää­rät täyt­tääk­seni, niin ei olisi ole­tet­ta­vaa­kaan että tuo syö­mi­seeni vai­kut­taa. #

Kävin eilen käve­lyllä. Aika vei­keää tou­hua kun joka toi­sella aske­leella mei­naa pyör­tyä ja joka toi­sella tunto häviää kai­kista raa­joista. Pää­sin kui­ten­kin perille, Kol­mi­sop­pi­selle. Paluu­mat­kalla kävin kier­te­le­mässä mat­kan var­rella olleella lem­mik­kie­läin­ten hau­taus­maalla. #

Vaikka hau­taus­maat yleensä eivät sitä minusta ole­kaan, niin eläin­ten hau­taus­maat ovat minusta joten­kin kar­mi­vaa kat­sel­ta­vaa. Ehkä se joh­tuu siitä, että hau­dat ovat niin pie­niä ja muis­tut­ta­vat siksi ihmis­hau­taus­mai­den pie­nim­pien asuk­kien hau­toja. Lisäksi ris­tei­hin ja hau­ta­ki­viin tuher­re­tuista teks­teistä näkee, että tämä paikka on ole­massa var­sin­kin juuri lap­sia var­ten. Tai sit­ten se joh­tui siitä, että kor­va­na­peista soi saman­ai­kai­sesti pää­häni Aphex Twi­nin Tree (937 kt:n WAV).  #

Yksi kym­me­ni­sen vuotta sit­ten kuol­leen otuk­sen hauta oli kai­vettu auki ja sen asukki oli ilmei­sesti siir­retty siitä jon­ne­kin. Vain hau­ta­kivi oli jos­tain syystä jätetty pai­koil­leen. #

Pomo-kissa oli elä­nyt vain kolme kuu­kautta. #

Kaik­kein irvok­kainta minusta näissä pai­koissa on aja­tus eläi­miin nii­den tah­to­matta ja ansait­se­matta lii­te­tyistä inhi­mil­lis­tyk­sistä, ihmis­mäi­sestä ajat­te­lusta ja tun­teista. Maa­han toki ottaa omansa takai­sin, tah­toi­vat kivien ja ris­tien pys­tyt­tä­jät sitä tai eivät, mutta silti nii­den pys­tyt­tä­mi­nen edus­taa minusta vas­ten­mie­li­sesti halua sitoa ker­ran elä­neestä eläi­mestä joi­tain sii­hen todel­li­suu­dessa kuu­lu­mat­to­mia osia ihmis­ten todel­li­suu­teen. Minulle “elät aina muis­tois­samme” tar­koit­taa samaa kuin “Minulle tär­keintä sinussa oli­vat omat, ihmis­mäi­set aja­tuk­seni ja tun­teeni sinusta, enkä halua luo­pua niistä, vaikka sinä olet­kin jo pelk­kää mul­taa. Todel­li­nen, fyy­si­nen sinä olit yhden­te­kevä”. Vaikka lap­selta täl­lai­sen itse­kes­kei­sen ajat­te­lun ymmär­tää­kin, niin minua puis­tat­taa aja­tus aikui­sista, jotka tuke­vat ja kan­nus­ta­vat sel­laista ajat­te­lua puhu­mat­ta­kaan niistä, jotka itse ajat­te­le­vat siten. #

Minusta kaik­kein paras tapa kun­nioit­taa eläi­men muis­toa on pääs­tää se takai­sin osaksi sitä suurta kier­to­kul­kua josta se on tul­lut­kin. Ainoa aja­tus, joka olisi tässä suh­teessa lähem­pänä täy­del­li­syyttä kuin Bri­min aja­tus kis­san tuh­kien sirot­te­lusta ruuk­ku­ku­kan juu­rille olisi minulle nii­den tuh­kien sirot­telu luon­toon. #

Tosin koti­kis­sat ja koi­rat­han eivät enää aikoi­hin ole olleet luon­nosta, joten sikäli ihmi­sen huo­leh­dit­ta­vana oleva kasvi sopii ehkä sit­ten­kin parem­min. #

Pahoit­te­len, että olen ollut poik­keuk­sel­li­sen kauan hil­jaa, mutta se joh­tuu siitä, että olen tul­lut uskoon. # Hah, het­ken luu­litte! Myön­tä­kää pois! # Tosia­siassa päi­väni kulu­vat syö­den ja var­sin­kin niitä syö­mi­siä mit­tail­len. Aina­kaan...