“Aut­ta­mi­sen halun ja tilai­suu­den tul­lessa avut­to­muus tun­tuu kur­jalta. Mel­kein olisi mie­lum­min ilman sitä tilai­suutta tai aut­ta­mi­sen halua koko­naan. Avut­to­muus muu­ten­kin on toki ikävä asia, mutta sil­loin kun kyse on esi­mer­kiksi itsensä aut­ta­mi­sen avut­to­muu­desta, on kui­ten­kin jol­lain tapaa tilan­teen herra, mutta sil­loin kun kokee ettei voi halua­mi­sesta huo­li­matta aut­taa toista, avut­to­muus on koko­nais­val­taista koska tilanne ei ole itsestä kiinni.

Osit­tain siis oma ala­ku­loi­suus on itse­käästä syystä aiheu­tu­vaa. Itsek­käästä siksi, että mikäli tun­ti­sin voi­vani aut­taa, tulisi myös itsel­leni parempi mieli.”

Toi­nen luon­nos ala­ku­losta (Mel­kein Blogi; mik­saus omani)

Tuol­lai­nen avut­to­muus omalla koh­dal­lani saa minussa aikaan hiu­kan toi­sen­lai­sen itsek­kään reak­tion: tulen ikään kuin kateel­li­seksi siitä toi­sen epä­on­nesta, eli haluai­sin sen mie­luum­min itseni kan­net­ta­vaksi kuin jou­tua avut­to­mana seu­raa­maan sivusta kuinka toi­nen kan­taa. Itse­kästä siitä ei tee niin­kään halu olla jou­tu­matta koke­maan sitä avut­to­muutta (vaikka sekin on toki totta), kuin se minun aja­tus­maa­il­mas­sani vähin­tään­kin ali­ta­jui­sella tasolla aina läsnä oleva käsi­tys siitä, että minä kes­täi­sin sen pahoin­voin­nin parem­min kuin se toi­nen. #

On tra­gi­koo­mi­sella tavalla nurin­ku­rista, että käsi­tyk­seni omasta vah­vuu­des­tani on jo vuo­sien ajan ollut täy­sin pää­lael­laan: toden­nä­köi­sim­min minä kes­tän nykyi­sin pahoin­voin­tia huo­nom­min kuin suu­rin osa tut­ta­vis­tani, joh­tuen siitä, että aivoni paloi­vat poh­jaan kun elin elä­määni suh­teessa lähei­seen ihmi­seen tämän usko­muk­seni mukai­sesti. Eikä se toden­nä­köi­sesti tie­ten­kään ollut rea­lis­ti­nen käsi­tys sil­loin­kaan. Yli­ver­tai­suu­des­tani ei kai kos­kaan ole ollut­kaan mitään todis­teita. #