“Aut­ta­mi­sen halun ja tilai­suu­den tul­les­sa avut­to­muus tun­tuu kur­jal­ta. Mel­kein oli­si mie­lum­min ilman sitä tilai­suut­ta tai aut­ta­mi­sen halua koko­naan. Avut­to­muus muu­ten­kin on toki ikä­vä asia, mut­ta sil­loin kun kyse on esi­mer­kik­si itsen­sä aut­ta­mi­sen avut­to­muu­des­ta, on kui­ten­kin jol­lain tapaa tilan­teen her­ra, mut­ta sil­loin kun kokee ettei voi halua­mi­ses­ta huo­li­mat­ta aut­taa tois­ta, avut­to­muus on koko­nais­val­tais­ta kos­ka tilan­ne ei ole itses­tä kiin­ni. #

Osit­tain siis oma ala­ku­loi­suus on itse­kääs­tä syys­tä aiheu­tu­vaa. Itsek­kääs­tä sik­si, että mikä­li tun­ti­sin voi­va­ni aut­taa, tuli­si myös itsel­le­ni parem­pi mie­li.” #

“Toi­nen luon­nos ala­ku­los­ta” (Mel­kein Blo­gi; mik­saus oma­ni) #

Tuol­lai­nen avut­to­muus omal­la koh­dal­la­ni saa minus­sa aikaan hiu­kan toi­sen­lai­sen itsek­kään reak­tion: tulen ikään kuin kateel­li­sek­si sii­tä toi­sen epä­on­nes­ta, eli haluai­sin sen mie­luum­min itse­ni kan­net­ta­vak­si kuin jou­tua avut­to­ma­na seu­raa­maan sivus­ta kuin­ka toi­nen kan­taa. Itse­käs­tä sii­tä ei tee niin­kään halu olla jou­tu­mat­ta koke­maan sitä avut­to­muut­ta (vaik­ka sekin on toki tot­ta), kuin se minun aja­tus­maa­il­mas­sa­ni vähin­tään­kin ali­ta­jui­sel­la tasol­la aina läs­nä ole­va käsi­tys sii­tä, että minä kes­täi­sin sen pahoin­voin­nin parem­min kuin se toi­nen. #

On tra­gi­koo­mi­sel­la taval­la nurin­ku­ris­ta, että käsi­tyk­se­ni omas­ta vah­vuu­des­ta­ni on jo vuo­sien ajan ollut täy­sin pää­lael­laan: toden­nä­köi­sim­min minä kes­tän nykyi­sin pahoin­voin­tia huo­nom­min kuin suu­rin osa tut­ta­vis­ta­ni, joh­tuen sii­tä, että aivo­ni paloi­vat poh­jaan kun elin elä­mää­ni suh­tees­sa lähei­seen ihmi­seen tämän usko­muk­se­ni mukai­ses­ti. Eikä se toden­nä­köi­ses­ti tie­ten­kään ollut rea­lis­ti­nen käsi­tys sil­loin­kaan. Yli­ver­tai­suu­des­ta­ni ei kai kos­kaan ole ollut­kaan mitään todis­tei­ta. #